Reformaation kirkkojen yhteisö

Euroopan Protestanttisten Kirkkojen Yhteisöön (EPKY) kuuluu 95 uskonpuhdistuksen perintöä kantavaa kirkkoa, joiden tunnustus on luterilainen, reformoitu, unioitu tai metodistinen. EPKY:n perustana olevan Leuenbergin Konkordian teologisista ongelmista huolimatta mm. Norjan, Tanskan, Viron, Latvian ja Liettuan luterilaiset kirkot ovat liittyneet yhteisöön. Euroopan luterilaisista kansankirkoista sen ulkopuolella ovat Suomen, Ruotsin ja Islannin evankelis-luterilaiset kirkot, jotka Svenska Missionskyrkanin kanssa osallistuvat EPKY:n teologiseen työhön.

 Kirkkoyhteisön keskeinen ilmenemismuoto on saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys (ks. Leuenbergin Konkordia, 33). Yhteys on luotu tietoisena siitä, että tunnustukset eivät ole kaikilta kohdiltaan yhteneväisiä. Jäsenkirkot pitävät siis mahdollisena tunnustaa toinen toisensa Kristuksen kirkon tosi ilmentymiksi, vaikka niiden välillä on opillisia eroja ja vaikka niiden tunnustuskirjat sisältävät toisia vastaan 1500-luvulla muotoiltuja oppituomioita. Saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden antama sopimukseen perustuva oikeus osallistua täyteen jumalanpalvelus­elämään missä tahansa EPKY:n jäsenkirkoista avaa mahdollisuuksia erityisesti maahanmuuttajana eläville kristityille, sillä kaikkialla ei oman tunnustuskunnan kirkkoa ole lähellä. Esimerkiksi Sveitsissä, jossa asuu n. 8000 suomalaista, on vain viisi luterilaista kirkkoa, mutta reformoitu seurakunta on lähes joka kaupungissa ja monin paikoin joka kylässä. Suomessa ei puolestaan ole lainkaan reformoitua kirkkoa, joten muualta kuin Skotlannista tai Saksasta maahamme muuttaneella reformoidulla kristityllä ei ole sopimukseen perustuvaa mahdollisuutta ehtoollisella käyntiin.

 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuonna todennut maassamme toimivien metodistikirkkojen kanssa käymissään neuvotteluissa, että ehtoollisyhteys metodistien kanssa on mahdollinen. Siten kirkkomme on päätymässä erillisillä sopimuksilla ehtoollisyhteyteen kaikkien EPKY:ssä edustettujen tunnustusperinteiden kanssa. Sopimukset eivät kuitenkaan maantieteellisesti kata koko maanosaamme, joten yhä monissa maissa, joissa luterilainen kirkko elää hajaannuksessa, ulkosuomalaisten sopimukseen perustuvat mahdollisuudet jumalanpalveluselämään ovat rajalliset. Kirkkomme jäsenyys EPKY:ssä korjaisi tilanteen.

 EPKY:n jäsenenä kirkkomme osallistuisi myös EPKY:n rahoitukseen. Se pienentäisi monien pienien, jäsenmaksujen ja lahjoitusten varassa toimivien jäsenkirkkojen maksuosuutta ja tukisi siten niiden perustoimintaa.

Yllä olevilla perusteluilla esitin 2008, että Turun arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuusto lähettäisi Kirkkohallituksen valmisteltavaksi aloitteen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liittymiseksi Euroopan Protestanttisten Kirkkojen Yhteisöön. Asian tiimoilta pidettiin 50-vuotispäiväni yhteydessä 12.1.2010 Turun Kristillisellä Opistolla seminaari, jonka yhteydessä myös julkaistiin käännöskokoelma Reformaation tunnustukset.

Kummin henkilötunnus

Minulla on neljä kummilasta. Pienessäkin seurakunnassa kastan vuosittain parikymmentä lasta, joilla on yhteensä useita kymmeniä kummeja. Lapsiperhevoittoisessa seurakunnassa yhdelle papille voi tulla vuodessa puolenkinsataa kastetta ja sen myötä jopa kolmatta sataa kummia selvitettäväkseen – jos nimittäin toteutuu Kirjuri-järjestelmästä kuulemani huhu, että kummeja ei saa kirjatuksi Kirjuriin ilman henkilötunnusta ja että henkilötunnusten selvittäminen on kastajan vastuulla.

Huhu kummastuttaa ja kammoksuttaa minua monestakin syystä. Miten ne käytännössä kerätään? Miksi henkilötunnuksia kerätään? Kenen työ lisääntyy? Onko mietitty vaihtoehtoisia menetelmiä?

Jatkan pohdintaa lopusta alkuun.

Vaihtoehto

Minä olen miettinyt vaihtoehtoa. Keväällä 2007 tein Turun arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuustolle esityksen, että kummin tulee esittää kastajalle oman seurakuntansa antama todistus siitä, että hän on oikeutettu toimimaan kummina. Nyt täydentäisin esitystäni siten, että todistus tulee antaa kastajalle ja että sitä ei tarvitse arkistoida, vaan se voidaan hävittää sitten kun kaste on kirjattu Kirjuri-järjestelmään.

Lisätyö

Juuri pohdiskelin toimistonhoitajani kanssa (työ)ajankäyttöä. Hänen on nopeampi tulostaa henkilön A itsestään pyytämä virkatodistus kuin selvittää – edes henkilötunnuksen perusteella – henkilön A tiedot järjestelmistä. Vaikka kyseessä olisi muutaman minuutin ero, se kertautuu kirkossamme vuosittain kymmenintuhansin kirkkoherranvirastoissa, ja edellä mainitsemani lapsiperhevoittoisen seurakunnan pappi saa jokaisena työpäivänään selvittää yhden kummin henkilötunnuksen. Siis sen sijaan, että seurakuntalainen A olisi kolme tai neljä kertaa elämässään yhteydessä kotiseurakuntaansa saadakseen virkatodistuksen kummina toimimista varten.

Henkilötunnuksen tarve

En tiedä, miksi Kirjuri on rakennettu niin, että kummeista tarvitaan henkilötunnus. Väestötietojärjestelmän syntyneistä toimittamissa ilmoituspohjissa kysytään kummien täydelliset nimitiedot ja seurakunnat, mutta viitisen vuotta sitten esim. Turun ja Kaarinan keskusrekisteri lisäsi niihin sarakkeen henkilötunnukselle, jota kuulema tarvittiin, jotta voitaisiin selvittää kummin kelpoisuus.

Jos henkilötunnus tarvitaan kummikelpoisuuden selvittämiseen, järjestelmään jää aukko, johon oman poikani yksi kummi olisi pudonnut. Hän ei ole missään elämänsä vaiheessa ollut Suomen väestötietojärjestelmässä, joten hänellä ei ole meikäläisten järjestelmien mukaista henkilötunnusta.

En siis ymmärrä, mihin henkilötunnusta tarvitaan, kun sen vaatiminen jopa tekee mahdottomaksi syöttää ulkomaiset kummit järjestelmään. Virkatodistuksella tai ulkomaisen kummin kotiseurakunnan antamalla vastaavalla todistukselle kummikelpoisuudesta tulisi uskon ja opin kannalta merkityksellinen puoli hoidetuksi.

Henkilötunnusten kerääminen

Mielestäni henkiötunnusten keräämistä ei voi sälyttää vanhemmille. Mutta miten pappi sitten saa ne tietoonsa? Kenties Kirkkohallitus on suunnitellut jonkin kummikaavakkeen, joka jokaisen kummiksi ehdotetun tulee täyttää ja jossa hän vakuuttaa olevansa kummiksi kelpoinen ja antaa henkilötunnuksensa. Samalla tulee varmaankin ohjeet näiden papereiden arkistoinnista.

Vai ryhdytäänkö kastekeskustelut järjestämään niin, että kummienkin tulee olla paikalla? Siis vasta puolisen tuntia ennen kastetta, jotta pitkämatkaisten ei tarvitse tehdä ylimääräistä matkaa.

Käytännössähän nykyäänkin kummien tarkat tiedot saadaan usein vasta kastetilaisuudessa, koska vasta kastekeskustelun jälkeen vanhemmat ovat voineet kysyä täydelliset nimet ja kotiseurakunnan, jota muuten yllättävän moni ei itsekään tiedä.

Saksan evankelisissa kirkoissa on säädöksenä, että oman seurakuntansa ulkopuolelle kummiksi pyydetyn tulee hankkia omasta seurakunnastaan todistus oikeudestaan kummiksi. Näiden todistusten tilaamisen yhteydessä on mahdollista selvittää kummiuden merkitystä ja kummin tehtäviä. Samalla syntyy yhteys omaan seurakuntaan, jos sitä ei ole aiemmin ollut. Kastajan on puolestaan helppo tarkistaa kummien kelpoisuus, ja kummien tarkat tiedot välittyvät kasteilmoitukseen liitettävillä todistuksilla myös kasterekisteriin. Itselläni on tapana pyytää todistus ulkomaisilta kummeilta.

Käsittääkseni Saksassa näkemäni edut voisivat toteutua myös Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkomme seurakuntien osalta se toki merkitsisi annettujen virkatodistusten määrän lisääntymistä, mutta koska kyse on ajantasaisesta tiedosta, työmäärä ei merkittävästi kasvaisi.

Kielistä ja kannoista

Kieli on kristinuskon keskeinen väline. Uskon ytimessä on lihaksi tullut Sana, joka sovitti ihmisen Jumalan kanssa. Hänen julkisesta toiminnastaan suuri osa tapahtui kielen avulla: hän puhui ja opetti. Sanoma hänestä levisi kielen ja kielten avulla. Helluntaina ihmiset kuulivat kukin omalla kielellään kerrottavan Jumalan suurista teoista. Sanoma Sanasta yhdisti ihmisiä yli kielirajojen. Ajan mittaan kielten rajallisuus alkoi rikkoa yhteyttä. Samankin kielen puhujat saattoivat tarkoittaa samalla sanalla eri asiaa tai puhua samasta asiasta eri sanoilla. Yhdellä kielellä ilmaistuja ajatuksia ei pystytty täysin yhtäpitävästi ilmaisemaan toisella. Kristikunta alkoi jakaantua ja hajaantua.

Hajaannus näkyi myös suhtautumisessa kieleen. Idän kirkon voimaksi tuli toiminta paikallisilla kielillä. Lännen kirkko pyrki olemaan myös kielellisesti yhtenäinen: kirkon kielenä oli latina. Jumalan puhetta Raamattua, kuultiin latinaksi, ja Jumalalle myös puhuttiin latinaksi, kielellä, joka ei ollut kenenkään äidinkieli. Äidinkielisen uskonelämän tarve ei toki ollut Lännen kirkollekaan aivan vierasta, vaan ainakin Herran rukous ja uskontunnustus pyrittiin opettamaan kansankielellä myöhäiskeskiajan Suomessa. Reformaatio toi uuden suhtautumisen: kirkon tuli elää kansankielellä. Suhtautuminen kieleen kasvoi vähitellen osaksi eri tunnustuskuntien identiteettiä.

Sanallisten kielien rinnalla on kuitenkin sanaton kieli, jota pyhiinvaellukset edustavat. Pyhiinvaeltajat ymmärtävät, että keskinäinen viestintä on enemmän kuin vain äänteitä ja niiden graafisia esityksiä. Usein heidän yhteytensä välittyy muilla tavoin kuin puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Samalla tavoin ruumiillisesti rasittuneina, samat mäet kavunneina ja laskeutuneina pyhiinvaeltajat pystyvät ylittämään sanallisten kielten rajallisuuden. Erilaiset tavat puhua Jumalasta menettävät merkitystään.

Pyhiinvaeltajat elävät kristikunnan pyrkimystä kohti uutta yhteyttä. Heille ei ole oleellista, minkä perinteen mukaan ja millä kielellä toiset pyhiinvaeltajat rukoilevat ja muutoin yhteyttä Jumalaan pitävät. He voivat tunnustaa toisensa saman liikkeellä olevan Jumalan kansan jäseniksi. Yhdessä he rukoilevat kannoillaan vaeltaessaan.