Vuoden 2015 kolehtisuunnitelmapohja

Kirkkohallitus toimitti minulle pyynnöstäni ensi vuoden kolehtipäätöksen tekstinkäsittelyasiakirjana, mutta se vaati aikalailla tuunausta – siinä esim. kaikki päiväykset olivat vuodelle 2014.

Olen nyt puhdistellut ja siis tuunannut pohjan. Matkan varrella siihen taisi tulla pari Kirkkohallitukselle tuntematonta jumalanpalvelusaikaa: Earth Hour ja juhannusaatto. Mutta lisäillähän voi tarvitsemiaan, ja turhia ottaa pois. Kyllä maailmaan ja sen taulukoihin rivejä riittää…

Pohja on kahdessa eri muodossa, kansainvälisen standartointijärjestön hyväksymässä ODT-muodossa ja erään pohjoisamerikkalaisen ohjelmistoyhtiön tuotteen hieman vanhemman version oletuksena tuottamassa DOC-muodossa.

Kolehdit_2015_suunnitelmapohja_Khl Kolehdit_2015_suunnitelmapohja_Khl

Iloitkaa siis näistä, sisaret ja veljet virassa ja vaivassa!

Siunausta adventtiin ja jouluun!

Muuri avautuu

Marraskuun 9. neljännesvuosisata sitten. Torstai. Olin toista vuotta pappina Saksassa, edellisvuonna tuohon päivään osui Valtakunnan kristalliyön 50-vuotismuisto ja Saksan keisarikunnan lakkaamisen 70-vuotismuisto. Mutta 25 vuotta sitten tuo aamu oli kuin mikä tahansa sen syksyn aamu. Saksassa. Loppusyksyn kosteankolea päivä edessä. Illalla jälleen kansakunta oli seurannut uutisista DDR.n tilanteen kehittymistä ja jännitti, toisiko tämän illan tiedo­tus­tilaisuus kenties jälleen uutisia muutoksista Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen keskuskomiteassa tai joitakin pieniä myönnytyksiä toisen Saksan kansalle, joka suurin joukoin niitä kaduilla vaati.

Sen verran tuo aamu oli minulle rutiinista poikkeava, että tiesin lentäväni iltapäivällä Berliiniin Saksan suomalaispappien palaveriin ja Suomalaisen kirkollisen työn keskuksen johtokunnan kokoukseen. Paluulento olisi lauantai-iltana. Siis aamupäivällä hieman pakkaamista. Ottaisinko kameran mukaani? Otan, pienen, taskuun mahtuvan. Mutta miten salamavalo? Lentokentällä pitäisi kuitenkin ottaa patterit pois ja joutuisin parin päivän takia ostamaan uudet Berliinissä. Siis en ota.

Iltapäivällä lento tavallisen arkisesti. En muista, mikä yhtiö, brittiläinen, amerikkalainen vai ranskalainen. Muuthan eivät Länsi-Berliiniin lentäneetkään. Hotelliin majoit­tuminen. Alas aulaan odottamaan kollegoita.

Siinä me olimme, kolme pappia, odottamassa neljättä, pisimpään maassa asunutta. Kello oli jo hieman yli sovitun iltaseitsämän. Vihdoin hän tuli, varttitunnin myöhässä. Ja kertoi uutisen: Juuri oli puolueen tiedottaja ilmoittanut, että itäsaksalaiset saavat rajoituksitta matkustaa maasta.

Kesken tavallisen päivän olimmekin historian polttopisteessä. Sinne halusivat kaikki tulla, siltä tuntui: liittokansleri Helmut Kohl, entinen liittokansleri ja entinen Berliinin johtava pormestari Willy Brandt, puoluejohtajat, tiedotusvälineet. Kaikki.

Muurin avautumista seuraavana iltana kävimme Itä-Berliinissä. Siellä ihmiset puhuivat, kuinka nyt alkaa uuden, todella demokraattisen Saksan rakentaminen. Länsi-Berliinissä alkoi jo kaikua viesti siitä, että on koittanut Saksan yhdistämisen aika.

Berliinin muurin aukeamista seuranneet päivät olivat suurenmoista aikaa. Kokonainen valtava kansakunta eli suunnattomassa ilossa, euforiassa.

Mitä tällä kaikella voi olla tekemistä päivän evankeliumin ja uskonpuhdistuksen kanssa? Paljonkin.

Tuolloin, 25 vuotta sitten pitkin loppukesää ja pitkin syksyä oli ollut paljon ajan merkkejä. Niitä oli yritetty tulkita ja tukahduttaa. Niihin oli liittynyt odotuksia, myös sellaisia, joiden toteutumiseen kukaan ei ollut valmistautunut.

Kuten tiedämme, rajojen avaaminen johti alle vuodessa Saksojen yhdistymiseen. Sehän oli silloin ollut neljän vuosikymmenen ajan Saksan Liittotasavallan perustuslain tavoite. Kun tuona viikonvaihteena ensimmäisen kerran näytti tavoitteen saavuttaminen olevan mahdollista, huomattiin, että kukaan ei ollut mitenkään valmistautunut. Ei edes tuona syksynä, joka oli täynnä ajan merkkejä. Kuten eivät olleet kaksi vuosituhatta sitten varautuneet fariseukset eivätkä saddukeukset Messiaan tuloon, vaikka se täyttäisi heidän hartaimmat odotuksensa. Ajan merkit jäivät tunnistamatta. Tai tunnustamatta.

Haastavaa meille on, että tänäänkin uskontunnustuksessa ilmaisemme odottavamme Kristuksen paluuta. Tunnis­tammeko ajan merkit, tunnustammeko ajan merkit? Olemmeko valmistautuneet siihen?

Ajan merkkejä on toki tarkkailtu läpi kristikunnan kaksivuosituhantisen historian, sukupolvi sukupolvelta.

Usein on jopa jäänyt sivuseikaksi se mitä odotetaan, kun ajan merkit ovat näyttäneet niin mielenkiintoisilta.

Mutta: emme varaudu ajan merkkeihin vaan Herramme paluuseen. Se on oleellista.

Ainoa keinomme varautua Herramme paluuseen on uskoa ja turvautua häneen. Vain siten voimme olla valmiita, kun rajallisen elämämme muuri yht’äkkiä avautuu, odotettulla mutta samalla odottamattomalla, yllättävällä hetkellä. Muuri avautuu , pääsemme todelliseen vapauteen ja täydelliseen, ikuiseen iloon.

– saarna Sauvon kirkossa 9.11.2014