Sauvo-Karunan suunnitelmia tulevalle vuodelle

SAM_2287Paikkallisseurakunnan toimintaan vaikuttavat monet ulkoiset tekijät, joiden osalta seurakunta ei voi paljoakaan toimia. Seurakunnan perustehtäviä on kuitenkin hoidettava silloinkin, kun taloudelliset edellytykset supistuvat joko yleisen taloustilanteen huonontuessa tai sen vuoksi, että kirkosta eroaminen on tullut valitettavan yleiseksi tavaksi protestoida mitä tahansa julkisuudessa käsiteltyä asiaa vastaan.

Sauvo-Karunan seurakunnan henkilöstö on edelleenkin motivoitunut työskentelemään seurakunnan vision toteutumiseksi. Rinnalle tarvitaan kuitenkin yhä tärkeämpinä vahvasti sitoutuneita vapaaehtoisia, jotka ottavat vastuuta toiminnasta. Suunnitelmavuodelle tästä esimerkkinä on pyhäkoulu, jonka pitäminen kerran pari kuukaudessa on muutaman vapaaehtoisen työnä.

Suunnitelmavuoden alussa aloittaa uusi kirkkovaltuusto työnsä. Sen toimikauden merkittävin tehtävä on huolehtia strategian toteutumisesta sen osalta, että Sauvo-Karunan seurakunta on mahdollisimman itsenäinen toimintayksikkö vaalikauden jälkeenkin. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta siihen näyttää seurakuntayhtymä Paimion ja Liedon kanssa, malli, jonka alueellisessa selvittämisessä Sauvo-Karunan kirkkoherra on tiiviisti mukana hiippakunnallisen ohjausryhmän kutsumana vetäjänä.

Jotta seurakunta uskottavasti ja tuntuvasti toimisi Jumalan perheväen ilmentäjänä paikkakunnalla, tarvitaan myös paljon rukousta. Siinä voi olla mukana kuka tahansa seurakuntalainen. Monipuolisessa jumalanpalvelus­elämässä siihen on tilaisuus yhdessä.

****

Sauvo-Karunan  seurakunnan vuosien 2015-2017 toiminta- ja taloussuunnitelman esipuhe.

Mainokset

Isäni arkun äärellä

Isäni Seppo Elonheimo syntyi Vesilahden Rautialan pappilassa 79 vuotta sitten, joulukuun 9. päivänä. Hän nukkui pois unikeonpäivän aamuna, ja saattelimme hänet elokuun puolivälissä odottamaan ylönousemusta.

IMG_0944Isäni syntymäpäivän kunniaksi olen muistellut kirjalliseen muotoon johdantopuheeni hänen arkkunsa äärellä Jyväskylän Vanhan hautausmaan kappelissa.

 

 

****

Apostoli Paavali kirjoittaa toisessa kirjeessään korinttilaisille (2. Kor. 5:1), kuinka maallinen telttamajamme hiljalleen puretaan.

Isäni kohdalla se oli kovin totta, amputoitiinhan häneltä ensin yksi jalka, sitten toinenkin.

Hiljalleen purkaminen alkoi jo kuitenkin paljon aiemmin, 1970-luvulla. Rutiinitarkastuksessa ilmeni korkea verenpaine, jonka vuoksi hänen piti luopua rakkaasta lentoharrastuksestaan.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuli toinen purkamisen vaihe. Juuri ennen kuin isäni olisi jäänyt työttömäksi elämäntyöstään, halvaus vei hänet sairaseläkkeelle. Hän kuitenkin kuntoutui niin hvin että pystyi aloittamaan uuden ammatin, melontaretket.

Kaksi vuotta sitten näytti jo siltä, että isäni maallinen telttamaja on täysin purettu. Toinenkin amputaatio oli takana, toipuminen ei vain tahtonut alkaa. Juhannuksen jälkeen hän oli hyvin heikko. Kyllön terveyskeskuksen huoneessa vietimme Herran ehtoollista. Kun huonetoveritkin ottivat ehtoollisen vastaan, meitä oli Herran aterialla toistakymmentä. Silloin isä kuitenkin vielä sen verran parani, että hän siirtyi Keljon vanhainkotiin.

Unikeonpäivän aattona (26.7.) sain äidiltäni tiedon, että isä on mennyt huonommaksi. Äiti oli tiedon saadessaan juuri saapunut Rovaniemelle, ja yht’äkkiä minä olinkin meistä läheisistä maantieteellisesti lähimpänä.

Lauantai-iltana saavuin isän luo. Nyt meitä oli vain kaksi Herran ehtoollisella. Luin Raamattua, rukoilin, veisasin. Isä ei enää reagoinut mihinkään. Paitsi silloin kun annoin hänelle Herran ruumiin ja veren koskettamalla hänen huuliaan viiniin kastetulla öylätillä. Silloin hänen huulensa värähtivät. Hän sai vielä kerran maistaa elämän leipää ja iankaikkisuuden maljasta.

Seuraavana aamuna (27.7.) hänen maallinen telttamajansa oli niin purettu, että hän oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä.

Nyt jätämme hänet Jumalan armon varaan odottamaan ylösnousemusta iankaikkiseen iloon.

****

Jos joku paikalla olleista muistaa minun muutakin puhuneen, pyydän laittamaan minulle viestin. En ollut johdantopuhettani kirjoittanut ja olen voinut jonkin kohdan itse jo unohtaa.

Perheeni tuodessa ruusut arkulle lainasin saattelin isäni Ilmestyskirjan  (Ilm 21:3-4) ajatuksin: ”Näkemiin siellä, missä kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, mistä kaikki entinen on kadonnut.”

Isän siunaustilaisuuden ohjelma on pdf-muodossa ladattavissa linkistä: Ii_SE_hautajaisohjelma_140816.

Muistotilaisuuden vietimme Ortodoksisen seurakunnan seurakuntasalissa. Lauloimme virret 462, 341, 620:1,2, 552 ja 332.

Valta ja vapaus palvella

Kun on puhe itsenäisyydestä, on puhe vallasta ja vapaudesta. Kun tänään juhlimme maamme 97-vuotista itsenäisyyttä, juhlimme sitä, että maamme vapautui vieraan vallan alta.

Itsenäisyyspäivän juhlintaan ovat jumalanpalvelukset kuuluneet oleellisena osana, aiemmin valtiovallan, nykyään Kirkkojärjestyksen määrääminä. Kokoontuminen seurakunnan suojiin itsenäisyyden merkeissä on sopivaa siinäkin mielessä, että juuri seurakunnat kantoivat esihistoriallisen ajan paikallisen itsehallinnon vieraiden valtojen vuosisatojen läpi itsenäiseen Suomeen. Kun kuukausi sitten seurakuntiin valittiin uudet kirkkovaltuustot, liityttiin siis vuosituhat sitten pidettyjen pitäjänkokousten perintöön.

Viime kesänä eräs seminaariesitelmä johdatti minut keskusteluun uskonpuhdistajien suhteesta nykyiseen länsimaiseen demokratiakäsitykseen. He olivat tietenkin aikansa lapsia ja aikansa vankeja – ja paikallisten olosuhteidensa vankeja, myös ajattelussaan. Totesin keskustelun perusteella, että maamme kansanvaltainen ja tasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys ei ole sitä luterilaisuuden ansiosta, vaikka niin meillä usein esitetään, vaan pikemminkin luterilaisuudesta huolimatta. Toden­näköisem­pi tausta suomalaiselle ja pohjoismaiselle toimivalle demokratialle on muinaisessa pitäjälaitoksessa, joka siis kirkon suojassa läpi vuosisatojen antoi paikallisille talonpojille ja porvareille, jopa rahvaalle, mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon.

Siten läpi aatelisvallan ja jopa itsevaltiuden vuosisatojen, läpi sortokausienkin maassamme oli yhteiskunnassa kansanvallan pohjavirta. Sen ansiosta kaiketi kansa­kuntamme onnistui viime vuosisadan melskeissä olemaan lankeamatta diktatuuriin.

Useat meistä ovat vannoneet tai vakuuttaneet puolustavansa laillista esivaltaa. Ei siis mitä tahansa esivaltaa, vaan laillista esivaltaa. Itsenäisessä Suomessa valta kuuluu kansalle. Sen vuoksi luterilainen esivalta-ajatus pitää myös muotoilla uusiksi. Ei näet ole mitään sellaista Jumalan asettamaa esivaltaa, joka henkilöityisi syntyperän perusteella johonkuhun tai joihinkuihin. Ei, vaan me kaikki olemme Jumalan työtovereina osa esivaltaa, muovaamassa esivaltaa. Olimme viime kevään Euroopan parlamentin vaaleissa, olimme kuukausi sitten, kirkollisen esivallan osalta, seurakuntavaaleissa, olemme muutaman kuukauden kuluttua eduskuntavaaleissa.

Niinpä jokaisen kansalaisen tulee sovittaa itseensä evankeliumissa kuulemamme Vapahtajamme haastavat sanat hallitsemisesta. Jokainen meistä on vastuussa siitä, millainen tämä maa on, millaisia lakeja tässä maassa säädetään, miten hyvä ja tasa-arvoinen yhteiskuntamme on. Jokainen meistä on viime kädessä vastuussa Jumalalle, myös ratkaisuistamme äänestyskopissa. Se on Lutherin ja luterilaisuuden viesti, varmasti myös Calvinin ja muutaman muun uskonpuhdistajan, ja evankeliumin perusteella myös Maailman Vapahtajan viesti yhteiskuntaamme. Se on kristillisen uskon haaste,

Eikö kristillinen usko sitten anna mitään yksityis­kohtaisempaa ohjetta yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon?

Ei anna ja samalla antaa. Kun on puhe uskon merkityksestä yhteiskunnallisessa elämässä, on puhe arvoista. Kun sitten päätöksentekijän on viime vaiheessa vastattava myöntävästi tai kieltävästi, hän voi samasta kristillisestä uskosta käsin päätyä toiselle puolelle kuin toinen yhtä lailla kristitty uskova. Siis vaikka kummallakin on sama Raamattu, josta kumpikin etsii Jumalan tahtoa. He kuitenkin tulkitsevat sitä eri tavoin, mahdollisesti kumpikin oikein.

Niin historiasta kuin nykypäivästä tiedämme, että uskon ja vallan liittäminen toisiinsa liian tiiviisti voi olla hyvin tuhoisaa. Niin on käynyt viime vuosisadalla ideologisen uskon kanssa Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa, niin on käynyt kristinuskon osalta aina, kun uutta Jerusalemia on yritetty rakentaa tähän maailmaan, niin käy par’aikaa Pohjois-Irakissa ja -Syyriassa ISISin toimissa. Ihmisen arvo unohdetaan.

Pyhän kirjoitukset eivät ole, edes Raamattu ei ole käsikirja inhimillisen yhteisön rakentamiseen ja hoitamiseen. Ja silti Raamattu ei ole merkityksetön, kirkko ei ole merkityksetön, kristillinen usko ei ole merkityksetön tämän maan, tämän yhteiskunnan rakentamiseen ja hoitamiseen. Kun on puhe Raamatusta, kirkosta, kristillisestä uskosta yhteis­kunnas­samme, on kyse yhteiskuntamme arvoista. On kyse vallan oikeasta käytöstä.

Siitä näkökulmasta onkin viime vuosina voimistunut käsitys uskon­non­vapaudesta kerrassaan käsittämätön. Usko, uskonto ei saisi näkyä eikä kuulua missään julkisuudessa, ei saisi tulla koskettaneeksi ketään, joka ei itse sen pariin hakeudu. Neuvostoliitossahan uskonnonvapaus määriteltiin juuri noin: Uskontoa saa vapaasti harjoittaa uskonnollisten yhteisöjen omissa rakennuksissa, ei muualla.

Vai onko niin, että monille on kestämätöntä ajatus Yhdestä, jolla on ”kaikki valta taivaassa ja maan päällä”? Ajatus, että on meidän, ulkopuolinen oikean ja väärän mitta ja Mittaaja. Ajatus, että vastuuta ei mittaa vain kansa seuraavissa vaaleissa, vaan elämän antaja oman ajan päätyttyä ja maailman ajan päätyttyä.

Mistä siis ihmiset, esivallan asettajat, voivat löytää arvonsa? Tai millaiset arvot he löytävät, jos he eivät lue eivätkä kuule Jumalan sanaa, eivät etsi Jumalan tahtoa? Vaikka yhteiskunta on tätä elämää varten, on tarpeen näky, että tämä elämä ei ole kaikki. Näky, että on vastuussa yli seuraavien vaalienkin.

Alussa totesin, että itsenäisyydessä on kyse vallasta ja vapaudesta. Siellä, missä on kyse vallasta, on kyse palvelemisesta, sillä se on Jumalan tahtoma vallan käytön näkökulma. – Kun Jeesus totesi maan mahtavien pitävän kansoja valtansa alla, hän ei kuvannut ihannetilaa, vaan arvosteli synnin turmelemaa todellisuutta.

Vallalla palvelemisen näkökulmasta avautuu näky suomalaiseen, tasa-arvoiseen hyvinvointivaltioon ja yhteiskuntaan, jonka itsenäisyydestä voi olla ylpeä.

Siis kuten Vapahtajamme muistuttaa (Matt. 20:25-28):

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Saarna Sauvon kirkossa itsenäisyyspäivänä 2014