Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.
KIRKON UUSI HAHMO
Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtautui seurakunnallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitsehallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seurakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomalleista.
Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suureesta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhutaan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutuvat Vapahtajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoitteeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvaukseksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seurakunnissa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kirkollisverot!)
Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entisestä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enemmän kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.
Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rakkauden yhteisön jo tässä ajassa.
Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielunhoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennäköisesti paras ratkaisu. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama läheisyys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheeksi, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielunhoitotehtäviin erotetut voivat oppia tuntemaan suuren osan seurakuntalaisistaan.
Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmipappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappisia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mieleisensä / mieluisemman papin
Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoitettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvitsisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakuntaansa.
Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikallisseurakuntamalli, sillä seurakunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on harvoin myöskään henkisesti kovin lähellä.
Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirkko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.
Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kirkollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen viranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seurakunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yhteisesti sovittavan jakokaavan mukaan, jossa otetaan huomioon seurakuntien väkiluku ja välttämättömistä rakennuksista, maantieteellisistä oloista yms. koituvat erityisrasitukset. Kokonaiskirkko vastaisi myös suoraan seurakuntien välttämättömien työntekijöiden palkkauksesta. Se voisi siten huolehtia, että kussakin seurakunnassa on riittävästi virkoja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seurakunnan väkiluvusta sekä maantieteellisistä, kielellisistä ja yhteiskunnallisista erityispiirteistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakuntien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.
Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhtenäinen 1,5 pennin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riittänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Laskelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnallisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)
Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakunnan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.
Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seurakunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.
Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tarpeensa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoille.
Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisimpaan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maaomaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osaksi entisille omistajaseurakunnille ”korvamerkittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuuden käyttöön liittyvää päätösvaltaa.
Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonaiskirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakuntien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelupäiviä.
Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksalaisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankelisen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.
Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmotelmani ei ole, koska siinä paikallista itsenäisyyttä on muutettu. Se kuitenkin toteuttaisi laajassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyäänhän helsinkiläisen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimerkiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kirkoksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moinen eriarvoisuus sopii kovin huonosti.
Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöönoton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön yleinen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin uskonnollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osalta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halukas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuurin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytössä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)
Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun sijalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.