Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.

Kennen und erkennen bei Calvin

Calvin”Die Grenzen meiner Sprache bedeuten die Grenzen meiner Welt.”1 Ich will mit diesem Gedanken Wittgensteins anfangen. Bei Calvin können wir von Grenzen zweier Sprachen, Latein und Französisch, ausgehen. Glücklicherweise hat er sein Hauptwerk in den beiden Sprachen selber geschrieben. So ist es uns möglich zu vergleichen, in wie weit seine Muttersprache und die gelernte Sprache miteinandern übereinstimmen, und einen Einfluss der Muttersprache im Gebrauch der gelernten Sprache herauszufinden. Dies will ich mit einem Thema überprüfen, das als einen roten Faden im Denken Calvins vorgestellt wird, mit dem Thema cognoissance/cognitio.

”All who write about Calvin deal directly or inderectly with the problem of the knowledge of God,” alle, die über Calvin schreiben, haben direct oder indirect mit der Erkenntnis Gottes zu tun, behauptet Dowey im Vorwort seines Werkes ”The Knowledge of God in Calvin’s Theology”.2 Das Thema cognitio Dei kommt schon im Anfang der Institutio vor: Calvin eröffnet doch sein Hauptwerk mit dem Gedanken, dass die Summe aller Weisheit zwei Bestandteile hat, ”Dei cognitione et nostri”.3 Otto Weber hat den Satz ins Deutsch mit ”Erkenntnis Gottes und unsere Selbsterkenntnis” übersetzt.4 Battles hat es ins Englische mit ”knowledge of God and of ourselves”5 übersetzt, also mit einem Wort, das beinahe genauso weite Bedeutung hat als cognitio.

Es gibt, neben Doweys Monographie, auch etliche andere Bücher über Calvins Auffassung von der cognitio Dei.6 Dabei ist es erstaunlich, wie wenig die Forschung darüber sagt, was Calvin unter ’cognitio’ versteht.

Ein Durchlesen in der Institutio I und II zeigt, dass Calvin viel öfter das französische ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ benutzt als das lateinische ’cognitio’. Battles hat die Stellen meistens mit ’knowledge’, Weber meistens mit ’Erkenntnis’ übersetzt.7 Man hat sowohl in Übersetzungen als auch in der Forschung eher epistemologische Aspekte der cognitio berücksichtigt, und andere Aspekte ihrer Bedeutung vernachlässigt oder sogar ganz ausser Acht gelassen hat.

In seiner Grundbedeutung ist das französische ’cognoissance’, in der heutigen Ortographie ’connaissance’, mit ’cognitio’ ins Lateinische zu übersetzen.8 Calvin aber eben benutzt in Paralelstellen des ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ der französischen Ausgabe von 1560 viele andere Worte in der lateinischen Ausgabe der Institutio von 1559. Mal heisst es ’notitia’, mal ’agnitio’ oder ’intelligentia’, und es kommen Formen von Verben ’intellegere’, ’agnoscere’, ’noscere’, ’videre’, ’animadverto’, ’sentire’, ’innotescere’ und ’nescire’ vor. Die Vielzahl der von Calvin benutzten lateinischen Worten lässt ahnen, dass er mit dem französischen ’cognoissance’ auch anderes als nur die epistemologische Erkenntnis ausdrücken will.

Wir wissen, dass Calvin alle Ausgaben der Institutio zuerst im Latein, erst später im Französisch veröffentlichte. Er hat sein Hauptwerk mit grösster Wahrscheinlichkeit also auf Latein geschrieben. Es war für ihn eine gelernte Sprache, die allerdings eine 2000-jährige Entwicklung und Geschichte hinter sich hatte, und die sehr ausdrückungsvoll war und ist. Die Muttersprache Calvins, seine erste Welt, wenn wir das Gedanke Wittgensteins in Erinnerung haben, war damals noch eine relativ junge Sprache.

Für das folgende Hypothese habe ich gar keine Belege, es sei denn meine Intuition und meine Erfahrung. Ich merkte nämlich beim Schreiben dieses Vortrags, dass ich auf Deutsch denkte, und trotzdem war ich dessen bewusst, dass meine finnische Muttersprache mit ihrer Bedetutungswelt und vor allem mit ihren Bedeutungsnuancen mich ständig beeinflussen.

Ich nehme an, dass Calvin in seinem Denken die Welt des Französischen beeinflussen liess, wenn er die Institutio oder eine andere Schrift im Lateinischen verfasste. Er war ja, unseres Wissens, nicht bilingual in dem Sinn, dass er beide Sprachen als Kind in seinem alltäglichen Umfeld gelernt hätte, sondern das Französische war eindeutigt seine Muttersprache. So ist es verständlicher, dass er in seiner lateinischen Schriften sich in einer viel präzisischer Weise ausdrückt als in seiner Muttersprache. Er bringt die Bedeutungsnuancen seiner Muttersprache in Wortwahl des Lateinischen dar. Dabei ist es erstaunlich, dass Übersetzungen, wie die von Battles und Weber, wenigstens bei diesem Thema, das französische Wortwahl weitgehend folgen.

In meinem Vortrag im Calvin-Kongress vor vier Jahren habe ich gesagt, dass ich nicht weiss, ob es Studien darüber gibt, wie Calvin cognoissance versteht, ich aber den Eindruck habe, dass es um eine Relation geht.9 Weil das mein Ausgangspunkt ist, genügt es mir, diesbezügliche Bedeutungen des Wortes ’cognoissance’ vorzustellen. Das älteste mir zugängliche Wörterbuch der französischen Sprache war das von der L’Acadèmie Françoise von 1814. Da steht es, unter anderem: ”Connoissance, signifie aussi, L’habitude, liason, relation qu’on a avec quelqu’en. Il se dit aussi Des personnes avec lesquelles on a des liaisions ou des relations.”10 Das also neben vielen anderen Bedeutungsnuancen.

Damit ist aber mein Hypothese von cognoissance als Relation bei Calvin noch nicht bekräftigt. Im Folgenden sehen wir, in welchen Weisen er Stellen mit cognoissance auf Latein wiedergegeben hat. Ich habe etwa 120 Stellen aus dem I und II Buch der Institutio verglichen und werde einige davon Ihnen vorstellen.11

Es gibt Stellen, in denen Calvin cognoissance eindeutig in dem Sinn verwendet, dass es um Wissen geht. So z.B. in Iiii1:”quand nous cognoissons depuis le premier iusques au dernier qu’il y a un Dieu,” Latein ”ut quum ad unum omnes intelligant Deum esse,”. Also: ’wenn alle erkennen, wissen oder begreifen, dass es einen Gott gibt, u.s.w.’ Oder in auch in Iiii1 ”Dieu a imprime en tous une cognoissance de soymesme”; Latein ”sui numinis intelligentiam universis Deus ipse indidit,”; ’Gott hat in allen ein Wissen um Gott eingedruckt’.

In Ixi8 ”Ils cognoissoyent bien que celuy …, estoit Dieu:”; Latein ”Deum quidem esse noverant”. ’Sie wussten wohl, dass Gott sei’ in Weber-Übersetzung. Auch in IIxii1: ”mais pource que le sainct Esprit parlant par sa bouche cognoissoit nostre infirmité”; Latein ”sed quia Spiritus… infirmitatem nostram noverat”; das Hl. Geist weisst, dass wir schwach sind.

Es kann auch darum gehen, dass wir etwas aufmerken oder einfach sehen. So in Iv10: ”Car puis que nous cognoissons que les enseignemens que Dieu nous donne tant de sa bonté que de sa rigueur,”; Latein: ”Quum enim animadvertamus quae Dominus tam clementiae, tum severitatis suae specimina edit,”; ’Wenn wir aufmerken, dass Gott u.s.w.’ Und in Iii3 ”Car selon l’opinion de la chair il semble bien advis que l’homme se cognoisse lors tresbien”; Latein ”Tunc enim homo, iudicio carnis, probe sibi exploratus videtur,”; ’Da nämlich der Mensch, nach dem Urteil des Fleiches, sich genau überprüft sieht’.

In einigen Stellen gibt Calvin sein französisches ’cognoistre’ mit ’agnoscere’ wieder. So z.B. in Iii2: ”D’autre part il est impossible d’appercevoir clairement quel est Dieu, sans le cognoistre source et origine de tous biens:”; Latein ”Rursum nec ad liquidum perspicere ipsum potes, nisi ut bonorum omnium fontem esse et originem agnoscas;”; ’Gott als Quelle und Ursprung aller Guten anerkennen’. Oder in Ixiv3: ”car si nous desirons de cognoistre Dieu par ses oeuvres,”; Latein: ”quia si Deum ex operibus suis agnoscere cupimus,”; ’Wenn wir Gott durche seine Werke erkennen wollen’. Noch ein Beispiel, aus IIi3: ”La premiere consideration tend à cela, qu’il cognoisse quel est son devoir et office:”; Latein ”Huc tendit prior consideratio, ut quale sit officium suum agnoscat;”; ’… seinen Pflicht erkennen oder anerkennen.”

Wir haben schon gesehen, dass Calvin mit dem französischen ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ ein Feld von Bedeutungen deckt, die er auf Latein mit vielen verschiedenen Worten weitergibt. Die oben vorgestellten Bedeuteungen stehen ganz klar auf dem Erkenntnis-Teil des Feldes. Die von Calvin am häufigsten in I und II benutzten Worte decken aber grössere Teile des Feldes. Es sind erstens ’cognitio’ b.z.w. ’cognosco’ und ’notitia’.

Der Leitsatz der Institutio mit ”Dei cognitione et nostri.” und seine Übersetzungen leiten leicht zu Aussagen wie auf die Wikipedia-Seiten über Calvin: ”The first statement in the Institutes acknowledges its central theme. It states that the sum of human wisdom consists of two parts: the knowledge of God and of ourselves” oder ”Die Frage, ob der Mensch Gott erkennen kann, war zum Problem geworden, auf das Calvin einging.”12

Dabei ist es interessant zu merken, dass das Wort ’cognitio’ wohl in der Rubrik des I auftaucht, nicht aber in der Rubrik des ersten Kapitels. Calvin schreibt sie mit ”Dei notitiam et nostri res esse coniunctas”. Allerdings hat er ’cognitio’ in der Rubrik des ersten Kapitels in Ausgaben von 1539 bis 1554 gehabt.13 In der Institutio von 1559 hat er ’notitia’ ebenfalls in der Rubrik von Iiii, iv und v. In der Rubrik von Iii hat er ’cognoscere’ und ’cognitio’, in IIix ’cognitus’, und in der Rubrik des II ’cognitio’.

’cognitio’ und ’notitia’ decken teilweise gleiche Teile eines Bedeutungsfeldes, aber sie sind miteinandern nicht deckunsgleich, keine Synonyme. Oft können sie mit dem anderen ersetzt werden, haben aber ihre eigenen Bedeutungnuancen. Das können wir z.B. mit einem Blick ins lateinisch-deutsche Wörterbuch sehen: ’cognitio’: Kennenlernen; Bekanntschaft; Erkenntnis, theoretische Kenntnis; Wiedererkennen; ’notitia’: Bekanntsein, Gekanntsein; Bekanntschaft, Kenntnis.

Für diesen Vortrag will ich einige Stellen mit ’notitia’ vorstellen, obwohl es noch mehr Stellen mit ’cognitio’ b.z.w. ’cognoscere’ gibt.

Ii2, ”Rursum, hominem in puram sui notitiam nunquam pervenire constat,”. Weber hat hier ’puram sui notitia’ mit ’sich selbst wahrhaft zu erkennen’ übersetzt. Als Voraussetzung für ’puram sui notitiam’ gibt Calvin das, dass der Mensch zuerst Gott anschaut und dann sich im Licht dieser Gottesschau betrachtet. Der Mensch kann also erst dann richtig wissen, wie er ist, wenn er sich so betrachtet, wie er vor Gott ist. In diesem Fall hat ’notitia’ also eine kognitive Betonung, und ist synonymisch mit ’cognitio’.

Eine ganz andere Betonung ist, meines Erachtens, in Iv9 zu finden. ”Atque hic rursus observandum est, invitari nos ad Dei notitiam, non quae inani speculatione contenta in cerebro tantum volitet, sed quae solida futura sit et fructuosa, si rite percipiatur a nobis radicemque agat in corde.” Weber hat hier ’Dei notitiam’ mit ’Wissen um Gott’ übersetzt, ich aber sehe ganz anders. Calvin erzählt ja, dass ’Dei notitia’ in uns Wurzeln schlägt im Herzen. Hier sehe ich ’notitia’ eben als eine Relation, und würde ’invitari nos ad Dei notitiam’ eher mit ’wir sind berufen, Gott so zu kennen’. Calvin schreibt doch, dass ’Dei notitia’ hier nich mit der Intellekt zu erfassen ist, sondern eben mit dem Herzen und sogas mit dem ganzen Leben, wenn wir es recht wahrnehmen, ’rite percipiatur a nobis’.

IIvi4 führt in die gleiche Richtung, allerdings mit ’cognitio’: ”hinc palam fieri quod nuper diximus, salvificam Dei cognitionem absque Christo non constare; ideoque ab exordio mundi ipsum fuisse propositum omnibus electis in quem respicerent, et in quo acquiesceret eorum fiducia.”; Französisch ”assavoir que la vraye cognoissance de Dieu ne peut subsister sans Iesus Christ. Et par ainsi que dés le commencement du monde il a osté mis en avant aux eleus, afin qu’ils eussent les yeux arrestez en luy, et que leur fiance s’y reposast.” Eine heilsbringde und wahre ’cognitio Dei’ ist unmöglich ohne Christus, auf den der Mensch schaut und auf den er seinen Vertauen setzt. Es reicht also nicht, dass er um Christus weiss. ’la vraye cognoissance de Dieu’, salvifica Dei cognitio setzt voraus, dass der Mensch in einer Vertauensrelation mit Christus steht und lebt.

Aus Zeitgründen führe ich jetzt keine weitere Belegstellen vor. Ich hoffe, dass es mir gelingen wird, mich weiter mit diesem Thema zu beschäftigen und vor dem nächsten Calvin-Kongress eine Monographie zu veröffentlichen. So kommen wir zu einigen Ergebnissen und Bemerkungen.

Wir haben also festgestellt, dass Calvin mit ’coinnoissance’ und ’cognitio’ manchmal nicht Erkenntnis sondern eine Relation meint, die man vielleich am Besten auf Deutsch mit dem Verb ’kennen’ ausdrückt. Es geht also nicht nur darum, dass der Mensch Gott erkennt, sondern auch darum dass er Gott kennt, mit Ihm in einem Verhältnis steht, das ihm tiefer berührt als auf der Ebene des Intellekts.

Daraus folgt, dass es nicht berechtigt ist, Calvins Denken so vorzustellen, wie es z.B. auf der deutschen Wikipediseite stand: ”Die Frage, ob der Mensch Gott erkennen kann, war zum Problem geworden, auf das Calvin einging.”14 Calvin Frage war eher, wie der Mensch Gott kennen kann. Erkenntnis, theoretisches Wissen um Gott ist eine Voraussetzung der wahren cognitio Dei, reicht aber nicht aus, wenn die cognitio wahr und heilsbringend sein soll. Und wenn der Mensch ein heilsbringende Verhältnis mit Gott haben will, muss er auch eine wahre cognitio sui haben. Das setzt voraus, dass er weiss, wie er ist, aber ist damit noch nicht vollkommen. Er soll noch aus dem Wissen die Konsquenzen leiten und sich als armer Sünder vor Christus stellen.

Wenn wir damit einverstanden sind, was Dowey in seinem Vorwort schrieb, also dass alle, die über Calvin schreiben, haben direct oder indirect mit der cognitio Dei zu tun, müssen wir die verschiedenen Aspekte der cognitio Dei wahrnehmen. Wie wir eben gesehen haben, ist sie nicht immer Erkenntnis, nocht immer ’knowledge’ als mehr oder weniger theoretisches Wissen.

Hier kehren wir zu Wittgenstein zurück. Wer auf Deutsch – oder Finnisch oder Latein – schreibt, hat eine viel weiter Wahl der Ausdrücken für Calvins connoissance als diejenigen, die auf Englisch oder auf Französisch schreiben.

”Die Grenzen meiner Sprache bedeuten die Grenzen meiner Welt.”

  • Mein Kurzvortrag am 11. Internationalen Kongress für Calvin-Forschung in Zürich, am 24. August 2014

1Wittgenstein, Logisch-philosophische Abhandlung, Tractatus logico-philosophicus, 1921, Satz 5.6.

2Dowey, Edward A, The Knowledge of God in Calvin’s Theology. Grand Rapids, Mich.,: Eerdmans, 1994, xvii.S

3Ii1; ”The first statement in the Institutes acknowledges its central theme. It states that the sum of human wisdom consists of two parts: the knowledge of God and of ourselves.” – http://http://en.wikipedia.org/wiki/John_ Calvin#Selected_works, gesehen 19.8.2014.

4Ii1 in: Unterricht in der christlichen Religion. Nach d. letzten Ausg. übers. u. bearb. von Otto Weber. 4. Aufl. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener, 1986.

5Ii1 in: Calvin: Institutes of the Christian Religion intwo volumes. Edited by John T. McNeill. Translated and Indexed by Ford Lewis Battles. The Library of Christian Classics, vol XX. Philadelphia: Westminster. 1960.

6S. Calvin-Bibliographien

7Ich habe 60 Stellen aus dem I mit der o.g. Battles-Übersetzung verglichen, und ebenfalls 60 Stellen aus dem II mit der o.g. Weber-Übersetzung.

8Blaise, Albert: Dictionnaire Latin – Français des auteurs Chrètiens. Strasbourg – Paris. 1954. S. 164: ”cognitio 1. connaissance, science (cl.) / Rm 3.20 // connaissance, comprèhension (de la divinitè) …”

9Elonheimo, Kalle. Reformed theology in Calvin’s Catechism 1542. Calvinus clarissimus theologus. Papers of the Tenth International Congress on Calvin Research. Edited by Herman J. Selderhuis. Vandenhoeck & Ruprecht. 2012, 301-310. S. 309

10Dictionnaire de L’Acadèmie Françoise, cinquiéme èdition. Tome premier. A – K. Paris – Londres. 1814. S. 292.

11Alle Calvin-Zitaten stammen aus CO, vol. 3 für die französischsprachigen und vol 2 fürs Latein.

13S. OS III, XIV, XX.

Digi-Kirjuri käyttöön

kastekirjastaOsana kirkon yhteistä jäsenkirjanpidon Kirjuri-järjestälmää on seurakuntien vanhat kirkonkirjat 1860-luvulta lähtien ja perhelehdet 1960-lähtien digitoitu. Ne on tarkoitus liittää yhteiseen tietokantaan, jotta yhdellä tilauksella olisi mahdollista saada kaikki tiettyyn henkilöön liittyvä tieto, vaikka hän olisi asunut useilla paikkakunnilla.

Kirkkohallitus valmistelee yleiskirjettä ohjeistuksestaan, että seurakuntien tulee tarkistaa digitoitu aineistonsa ennen kuin se liitetään yhteiseen tietokantaan. Tämä siirtää Digi-Kirjurin hyötyjen saamista vuosilla ja aiheuttaa paikallisille seurakuntatalouksille huomattavia lisäkuluja. Kun vajaan 2500 jäsenen seurakunnassani on tarkistettavaa aineistoa 13000 aukeamaa ja runsaat 5000 perhelehteä, koko kirkossa on tarkistettava arvioni mukaan noin 21 miljoonaa aukeamaa ja 8 miljoonaa perhelehteä. Laskelmani mukaan työ vaatii n. 500 000 työtuntia ja maksaa siten n. 10 miljoonaa euroa. Saman verran muistaakseni lupailtiin Kirjurin säästävän ensimmäisen vuosikymmenensä aikana.

Kaiken kattava tarkastus on käsittääkseni turha. Digi-Kirjuriin olisi järkevämpää saman tien liittää kaikki digitoitu aineisto, jota paikallisesti jo pystytään käyttämään. Virheiden tai puutteiden tullessa esiin oltaisiin sitten yhteydessä rekisteriin, jossa alkuperäinen aineisto on, ja se puolestaan huolehtisi yhteiseen järjestelmään käyttökelpoisen tiedon. Jos taas digitoitu aineisto on niin huonolaatuista, että kirkkoherranvirasto ei pysty sitä itsekään käyttämään, seurakunnan on syytä teettää digitointi uudelleen yrityksellä, jonka työn laatu vastaa tarpeita.

Kaiken aineiston tarkastamistakin mielettömämpi ajatus on kirjoittaa puhtaaksi kaikki digitoidut kirkonkirjat. Siitäkin olen kuullut huhua. Hinta olisi valtava. Jos tarkistusta voi kenties tehdä aukeaman minuutissa, puhtaaksikirjoittaminen veisi kenties 10 minuuttia aukeamalta. Työaikaa kuluisi 3,5 miljoonaa tuntia, joten hinnaksi tulisi 70 miljoonaa euroa. Siltikin todistusten tiedot pitäisi ainakin tarkistaa alkuperäisestä aineistosta tai sen kuvista Digi-Kirjurissa, koska puhtaaksikirjoitus ei ole virheetöntä.

TD Kalle Elonheimo

kirkkoherra

Sauvo-Karunan seurakunta

Seurakuntalaisuutta toiminnassa ja vaaliuurnilla

Sauvon alttarilaitteen takaisinasennus

Sauvon alttarilaitteen takaisinasennus

Pyhäkoulu messujen yhteydessä, ulkoilmamessu helatorstaina, Afrikkalainen gospelmessu rippikoululaisten ja vapaaehtoisten voimin olivat kertomusvuoden eräitä uutuuksia seurakunnan elämässä. Etenkin pyhäkoulu ja gospelmessu korostavat seurakuntalaisuuden merkitystä – kumpikaan ei olisi ollut mahdollinen ilman riittävää määrää sitoutuneita seurakuntalaisia. Kaikki kolme mainittua liittyvät myös kirkon elämän keskeisimpään ilmaisuun, Jumalan kansan kokoontumiseen sanan ja sakramentin äärelle. Pyhäkoululaiset näet tulevat kirkkoon messun ehtoollisosan alkaessa ja voivat aikuisensa kanssa osallistua ehtoolliselle. Kiitokset siis pyhäkoulunopettajille ja muille vapaaehtoisille!

Marraskuussa valittiin kirkkovaltuusto toimikaudeksi 2015-2018. Äänestysprosentti oli lähes 28, joten enemmistöltään uudistunut kirkkovaltuusto sai vahvan mandaatin huolehtia seurakunnasta. Vaalien lisäksi seurakunnan päätöksentekoa ja hallintoa työllistivät valmistautuminen Kirkon palvelukeskus -liitokseen (Kipa) ja seurakuntarakenteen muutosmahdollisuuksien pohtiminen. Kipa työllisti myös erityisesti taloustoimistoa niin paljon, että kertomusvuoden tilinpäätös valmistui vasta runsaat puoli vuotta säädösten mukaisen takarajan jälkeen.

Koska hallinnon suuret haasteet olivat tiedossa jo vuoteen valmistauduttaessa, investoinnit oli suunniteltu vähäisiksi. Edellisvuonna ulkopuolen osalta valmistut Sauvon kirkon kunnostus saavutti tavoitellun välimaalinsa palmusunnuntaina, kun konservoitu alttarilaite otettiin uudelleen käyttöön.

Pitkäaikainen diakoniatyöntekjä Marjatta Toikkanen jäi eläkkeelle kesällä, ja uudeksi viranhaltijaksi valittiin tehtävää ensin osa-aikaisena ja jo vuoden täysaikaisena sijaisena hoitanut Leena Hyvönen. Kirkkoherra TD Kalle Elonheimo oli tammi-helmikuun vuorotteluvapaalla, ja hänen sijaisenaan toimi tuon ajan ja vuosilomat pastori Tuomo Silvasta. Kanttori Minna Higgins jäi kesäkuussa pitkälle virkavapaalle, ja sijaiseksi tuli tehtävää aiemminkin sijaistanut Eeva Moilanen.

– Sauvo-Karunan seurakunnan vuoden 2014 toimintakertomuksen esipuhe