Raikasta tuulta Rovaniemelle

Olen Kalle Elonheimo ja toivon Sinun äänestävän minut Rovaniemen kirkkoherraksi 28. helmikuuta.Kalle00784SquareSuuri

Haluan, että usko Kristukseen on voima ja turva jo tässä elämässä sekä kannustaa tekemään paremmaksi paikaksi elää niin Rovaniemeä kuin koko maailmaa.

Haluan tuoda uusia näkökulmia Rovaniemen seurakuntaan, jotta se koskettaisi seurakuntalaisia yhä syvemmin ja muuttuisi yhä elävämmäksi Jumalan kansan ilmentymäksi.

Haluan käyttää kaiken taitoni Rovaniemen seurakunnassa ja todistaa Kristuksessa ilmestyneestä Jumalan rakkaudesta runsaan vuosikymmenen ajan.

Pappi ja kirkkoherra

Olen toiminut pappina runsaat 30 vuotta, puolet ajasta kirkkoherrana tai muuten seurakunnan toiminnasta vastaavana.

Pappiskokemusta minulla on kaupungista ja maaseudulta, Suomesta ja ulkomailta, suomeksi ja muilla kielillä. Kirkollisia toimituksia olen hoitanut suomen lisäksi ruotsiksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi ja hollanniksi.

Kirkkoherrana olen huolehtinut runsaan vuosikymmenen seurakunnan toiminnan johtamisen lisäksi hallinnosta ja henkilöstöstä sekä kiinteistöihin liittyvistä projekteista.

Nykyisessä virassani vuoteeni sisältyy elämän kirjo – perhekerhokirkko, varhaisnuorten pyhiinpyöräily, rippikoulu, kasteperheet, vanhukset, läheisensä menettäneet, veteraanit… Diakoniasta saan päivittäin viestejä, sillä vaimoni Katri on toiminut jo yli 20 vuotta diakonissana eri seurakunnissa.

Toiminnan ja hallinnon johtaminen

Hallinnon ja johtamisen osaamistani olen kehittänyt ylimmällä kirkon tarjoamalla koulutuksella ja tutkinnolla. Toiminnan osaamista pidän yllä mm. teologisella tutkimuksellani, jota olen siis jatkanut tohtorintutkinnon jälkeenkin. Tutkijan koulutuksesta olen huomannut olevan hyötyä myös seurakunnan hallinnossa ja johtamisessa.

Ekumenia ja yhteinen jumalanpalvelus

Rovaniemen_kirkkoEkumenia on aina ollut minulle tärkeä. Pyhiinvaellukset ovat minulle käytännön tapa elää kristittyjen yhteyttä todeksi ja hoitaa hengellistä elämää.

Jumalanpalvelus ja erityisesti ehtoollinen ovat minulle rakkaita. Työskentelen sen puolesta, että seurakuntalaiset viettäisivät yhdessä ehtoollista, vaikka heillä olisi erilaisia hengellisiä painotuksia ja näkemyksiä.

Seurakunnan voimavarat ja kirkon kehittäminen

Seurakunnan tärkein voimavara on elävä seurakunta, joka rukoilee, lukee Jumalan sanaa ja kokoontuu yhteen. Toimintaan sitoutuneita seurakuntalaisia tarvitaan myös huolehtimaan tehtävistä, joihin henkilökunnan työpanosta ei pystytä suuntaamaan.

Motivoitunut ja hyvinvoiva henkilökunta on toinen tärkeä voimavara. Oikeudenmukaisella ja samalla henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarpeet huomioon ottavalla johtamisella haluan edistää työssä jaksamista. Ammatillista kehittymistä pidän tärkeänä jokaiselle.

Olen tehnyt kirkkomme toimintaan useita aloitteita, joista näkyvimmin toteutui Kirkko Suomessa 850 vuotta (2005). Kun näen kehittämismahdollisuuden tai epäkohdan, ryhdyn etsimään ratkaisuja.

Vapaalla

Rovaniemellä minut voisi vapaa-aikanani tavata talvisin suksien tai luistinten, kesäisin maantiepyörän päältä – tai nyt rippikoulua käyvän jalkapalloilijan kannustajana kentän reunalla.

Vaaliesitteeni teksti

Katso myös esittelyni ja ansioluetteloni.

Mainokset

Jaakontien ystäville jouluksi 2015

Exif_JPEG_PICTURE

…Jumala elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Hyvä Jaakontien ystävä,

Jaakontien ystävät ry:n puolesta toivotan iloista Vapahtajamme syntymäjuhlaa ja Jumalan siunausta alkavalle vuodelle 2016!

Paavi Fransiskuksen julistaman Laupeuden riemuvuoden ansiosta Santiago de Compostolan Pyhä ovi on avoinna ensi vuoden lopulle. Muutoinhan se olisi avattu vasta seuraavaksi Jaakontien pyhäksi vuodeksi 2021. Laupeuden riemuvuosi houkutellee entistä enemmän pyhiinvaeltajia patikoimaan tai pyöräilemään Santiago de Compostelaa, joten toistan edelliselle pyhälle vuodelle antamani ohjeet: Jos ei ole pakko vaeltaa heinäkuussa, ei kannata olla silloin liikkeellä; jos ei ole pakko olla liikkeellä kesällä, kannattaa vaeltaa keväällä tai syksyllä – tai jopa talvella.

 Olin menneen kesäkuun alussa Galician aluehallinnon järjestämässä I Jaakontien ystävien yhdistysten maailmankokouksessa. Yksi paljon keskustelua herättänyt aihe oli etenkin ranskalaisen tien ruuhkautuminen varsinkin kesällä. Helppoa ratkaisua ei ole, mutta puhetta oli ikivanhan talvireitin merkitsemisestä. Toinen tärkeä aihe oli pyhiinvaeltajien suhde ja suhtautuminen majataloihin. Kokous muistuttaa pyhiinvaeltajia siitä, että yhdistysten, seurakuntien ja kuntien ylläpitämissä edullisissa majataloissa kyse on vieraanvaraisuudesta, ei kulkijoiden ja henkilökunnan välisestä liikesuhteesta. Majatalojen vapaaehtoiset, hospitaleros, avaavat ”kotinsa” kulkijoille, eivät ole näiden palvelijoita.

Jaakontien ystävien vuosikokous pidettiin keväällä Tampereen Vapriikki-museossa ja siihen liittyi opastettu käynti hienossa suomalaisten keskiaikaisia pyhiinvaelluksia esittelevässä näyttelyssä. Harmi, että vain muutama jäsen oli paikalla, mutta toivottavasti moni muukin ehti tarttua tilaisuuteen ja käydä tuossa näyttelyssä.

Vuosikokous vahvisti kuluvan vuoden jäsenmaksut: vuosimaksu on 10 €, ainaisjäsenmaksu 100 € ja kannatusjäsenmaksu 200 €.
Toivon, että ehdit vielä tämän vuoden puolella maksaa jäsenmaksusi yhdistyksen tilille: FI50 5259 0420 0155 51 (BIC: OKOYFIHH). Kiitos! (Ja, lukija, joka et ole Jaakontien ystävien jäsen, jos haluat liittyä, lähetä yhteystietosi osoitteeseen pyhiinvaelluspassi@gmail.com sekä maksa jäsenmaksu.)

Kalle Elonheimo

Jaakontien ystävät ry, puheenjohtaja

P.S. Botafumeiro-videoni on katsottavissa youtubessa. ke

Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.

Calvin-tutkijat reformaation syntysijoilla

Exif_JPEG_PICTURE11th International Congress on Calvin Research, 24.-28.8.2014, Zürich, Sveitsi

Kansainvälisen Calvin-tutkimuskongressin (ICCR) 11. kokoontuminen oli 24.-28.8.2014 Zürichin yliopiston teologisessa tiedekunnassa, joka sijaitsee Grossmünsterin kirkon korttelissa.
Kokouspaikan valintaan oli vaikuttanut se, että Sveitsin reformaation tutkimuksen laitoksen johtaja Peter Opitz oli viisi vuotta sitten astunut professorin virkaan ja siinä yhteydessä saanut kuuden ensimmmäisen virkavuoden ajalle käytettäväkseen varoja jonkin alansa kongressin järjestämiseen. ICCR:n presidiumin jäsenenä hän halusi käyttää ne Calvin-kongressiin
Hieman vajaa kolmannes osallistujista oli vierailijastatuksella, mikä käytännössä tarkoitti kaikkien omien kulujensa maksamista. Lyhytesitelmien (short papers) pitäjiä oli runsaat puolet osallistujista, myös minä. Meille järjestäjät kustansivat ruokailut ja ekskursion, joillekin myös majoituksen. Loput olivat pääesitelmien pitäjiä ja presidiumin jäseniä, joille ICCR korvasi myös matkakulut.
Pääesitelmien pitäjät oli presidium valinnut ja kutsunut hyvissä ajoin. Lyhytesitelmät presidium valitsi kuluvan vuoden helmikuun loppuun mennessä sille toimitetuista abstrakteista. Se halusi tarjota mahdollisimman monelle riittävät tieteelliset kriteerit täyttävälle mahdollisuuden esitellä tutkimustaan, mutta ei voinut kaikkia tarjottuja hyväksyä, koska kongressiaika ei olisi riittänyt. Lyhytesitelmiä oli yleensä viisi tai kuusi samaan aikaan, ja niihin osallistuttiin ilman mitään ennakkolistausta.
Esitelmien osalta näkyi presidiumin tahto antaa tilaa mahdollisimman monelle Calvin-tukijalle. Pääesitelmiä oli kaksi päivässä, sunnuntaina ja torstaina kuitenkin vain yksi, yhteensä siis kahdeksan. Exif_JPEG_PICTURELyhytesitelmäsessioita oli samoin kahdeksan, yksi siten, että tarjolla oli myös kolme seminaaria. Kaikkiaan lyhytesitelmiä oli yli 40, kaksinkertainen määrä edelliseen kongressiin verrattuna. Hieman ongelmallista oli se, että samaa aihepiiriä käsitteleviä esitelmiä oli sijoitettu samaan sessioon.
Maanantaina ja tiistaina työpäivän päätteeksi saattoi tutustua Bullingerin kirjeiden editioprojektiin (ma), Zürichin kanttonin valtionarkistoon (ti) tai Zürichin keskuskirjastoon (ma ja ti).
Keskiviikkoiltapäivän ja illan vei eksksursio Einsiedelnin benediktiiniläisluostariin ja Kappelin luostariin, joka jo 1520-luvulla kääntyi reformoiduksi ja on nykyään Zürichin evankelis-reformoidun kirkon kurssikeskus.
Kongressin päätösistunnossa kerrottiin, että Westminsterin teologinen seminaari on kutsunut ICCR:n 12. kokoontumiseen Philadelphiaan 26.-30.8.2018.

Avajaiset

Exif_JPEG_PICTUREICCR:n avajaiset pidettiin sunnuntaina 24.8.2014 teologisen tiedekunnan sisäpihalla, joka on rakennettu 1800-luvun jälkipuoliskolla paikalla aikoinaan sijainneen luostarin pihan malliin.
Järjestäjien puolesta avajaisissa puhuivat, hyvin lyhyesti, Peter Opitz ja Hermann Selderhuis. Maallisen vallan tervehdyksen toi Zürichin kantonin oikeus- ja sisäministeri Martin Graf, jolla kuuluvat myös uskontoon ja kirkkoihin liittyvät asiat. Hän kertoi, että kantoni on runsaassa sadassa vuodessa muuttunut lähes yksinomaan reformoidusta monikulttuuriseksi, -kirkolliseksi ja -uskontoiseksi, ja arveli reformoidun kirkon tarvitsevan lähiaikoina perusteellista voimavarojen ja toiminnan uudelleenarviointia. Tiedekunnan dekaani Thomas Schlag kiinnitti huomiota siihen, että kongressissa ei ole kuin harvoja nuoria osanottajia.
Avajaisten mielenkiintoisin esiintyjä oli kadun toisella puolen vuosikymmenet asunut ja Grossmünsteriä pitkään isännöinyt Heinrich Bullinger (1504-1575), joka muisteli kohtaamisiaan ja yhteistyötään Calvinin kanssa.

PääesitelmätExif_JPEG_PICTURE

Avajaisesitelmän piti isäntä, Peter Opitz Calvinista sveitsiläisen reformaation kontekstissa. Hän osoitti, että kaikki Calvin tärkeinä käsittelemät teemat olivat olleet Sveitsissä jo ennen häntä esillä. Selittävänä tekijä on m.m. se, että Calvin tuli jo alkaneeseen reformaatioon, olihan Zwinglin reformatorinen toiminta alkanut jo lähes kaksi vuosikymmentä ennen Calvinin tuloa Geneveen.

Herman Selderhuisin (Hollanti) esitelmän aiheena oli Calvinin suhde kuolemaan. Yksi Calvinin elämän merkittävimmistä kokemuksista oli äidin menettäminen 6-vuotiaana. Hän tunsi olevansa elämässä kuoleman ympäröimä, mutta samalla kuolemassa elämän ympäröimänä. Vaikka kristityn ei tarvitsisi pelätä kuolemaa, Calvin tunsi, että pelko astua syntisenä Jumalan eteen on sitä suurempi, mitä paremmin Jumalan tuntee. Kuitenkin Kristuksessa kuolemaa odotetaan. Selderhuis sanoi kyseessä olevan Calvinin ”simul”: Simul terrot et consolatio. Jumalalla on jokaiselle ihmiselle suunnitelma, mutta ihmisellä itsellään on vastuu. Selderhuis toi myös esille, että Calvin ei saarnannut helvetistä eikä nähnyt tarvetta kuolinvuoteen ääressä vakuuttaa Jumalan valinnasta. Kuitenkin hän salli kuolemaan liittyvät tunteet.

Jung-Sook Lee (Korea) esitteli Calvin Geneven kirkkojärjestykseen kuulunutta synnintunnustamis- ja sovinnontekokäytäntöä sekä sen soveltamista eräässä maansa kirkossa. Hänen mukaansa vastuun kantamisen ja sovinnonteon merkitystä tulisi pitää selvemmin esillä korealaisessa evankelikaalisessa kristillisyydessä.

Elsie McKee (Yhdysvallat) oli eri lähteiden antamia tietoja yhdistelemällä selvittänyt, milloin Calvin oli saarnannut missäkin Geneven kolmesta kirkosta. Hänen tavanomaiseen kahden viikon saarnakiertoonsa kuului joka sunnuntai kaksi saarnaa ja joka toinen viikko saarna joka päivä maanantaista lauantaihin, siis kymmenen saarnaa kahdessa viikossa. Jokainen saarna perustui eri tekstiin siten, että Calvin käytti kolmea lectio continuaa: sunnuntaiaamuisin Uuden testamentin teksti, sunnuntai-iltapäivisin toisessa kirkossa psalmiteksti ja arkisin Vanhan testamentin teksti. Ilmeisesti hän ehti saarnata lähes koko Raamatun, joskin hänen ensimmäisen toimintavuosikymmensä ajalta lähteitä on vain satunnaisesti.

Exif_JPEG_PICTUREChristian Grosse (Sveitsi) piti ranskaksi esitelmänsä katumusriitistä. Hän oli verrannut Calvinin Geneven käytäntöä Lontoon ulkomaalaiskirkkojen käytäntöön. Genevessä oli toisinaan käytössä julkinen ripitys, mutta kaikissa tutkituissa kirkoissa käytössä oli myös, jumalanpalveluksen alussa, yhteinen synnintunnustus. Yksittäisen ihmisen julkinen ripittäytyminen poistui tutkittujen kirkkojen käytännöistä 1600-luvun aikana.

Piotr Wilczek (Puola) esitteli Calvinin vaikutusta Puolassa. Hän on toimittanut asiaa koskevan bibliorafian, jossa on 528 nimikettä vuosilta 1548-2012. Näistä 53 on Calvinin kirjoittamia kirjeitä ja 60 kirjeitä hänelle. Calvin omisti Heprealaiskirjeen kommentaarinsa 1549 Puolan kuninkaalla Sigismund Augustukselle ja Apostolien tekojen kommentaarinsa kuolinvuonnaan 1564 prinssi Nicholas Radziwillille. Kuninkaalle myös luettiin ääneen Institutiota 1550-luvun lopulla. Calvinin varhaisempi katekismus (1537) käännettiin puolaksi 1550-luvulla, ja 1600-luvulla käännettiin Institution viimeinen luku de politica administratione sekä samoin IV kirjasta n. 100 sivua sakramentteja koskevia kohtia. Myöhemminkin kappaleita Institutiosta on käännetty puolaksi, viimeksi 1972 erääseen sekulaariin antologiaan. Kirjallisuudessa Calvin on pääosin esitetty karikatyyrinä.

Johanna Rahnerin (Saksa) aiheena oli nykyinen katolinen Calvin-tutkimus. Tulevaisuuden mahdollisuutena hän näkee erityisesti yhteistyön poliittisen teologian hahmottamisessa.

John Thompson (Yhdysvallat) käsitteli Calvinin omatuntokäsitystä tämän Mooseksen lain kommentaarissa. Thompson oli erityisesti tutkinut aviorikosta koskevan käskyn ja Calvinin siihen liittämien Mooseksen lain seksuaalisuutta koskevien säännösten selitystä. Thompsonin johtopäätös oli, että Calvin tarkasteli konkreettisia eettisiä tapauksia aina lähimmäisenrakkauden johtoajatuksesta käsin. Oman väitöskirjani perusteella voin yhtyä Thompsonin näkemykseen ja kongressin viimeisessä keskustelupuheenvuorossa muistutin, että Calvinilla on lain selityksen jälkeen rakkauden kaksoiskäskyn selitys otsikolla ”Summa Legis”.

Lyhytesitelmät

Exif_JPEG_PICTUREKoska yhden lyhytesitelmäsessioin vietin omaani pitäen, olisin voinut osallistua seitsemään. Yhteen ei kuitenkaan esitelmöijä ilmestynyt, joten onnistuin osallistumaan vain kuuteen:
Jonathan Lett: God in Three Persons, Blessed Trinity
Esther Sung-Kim: Economics of Faith
Sujin Pak: The Prophet as Teacher
Jeannine Olson: The Struggle against Democracy in Reformed churches
Paul Fields: Current Trends in Calvin Research
Joseph H. Sherrard: The Lord’s Supper in the Though of John Calvin and John Knox

Sung-Kim kiinnitti huomiota siihen, että pitkään Calvin oli pakolaisten pappi ja että geneveläiset toisaalta tukivat läpikulkevia pakolaisia, toisaalta olivat haluttomia ottamaan pakolaisia asumaan kaupunkiinsa. Calivn kuitenki painotti, että omaisuuden tulee johtaa kiitollisuuteen.

Pakin mukaan Calvin näki profeetan ”arkityön” olevan toimimista opettajana ja erityisen profetoimisen olevan satunnaista.

Olsonin esitys laittoi minut kyseenalaistamaan näkemyksen, että pohjoismainen toimiva demokratia kumpuaisi luterilaisuudesta. Keskustelussa näet vertailimme Lutherin, Calvinin ja Ranskan hugenottien yhteiskunnallista tilannetta ja suhdetta esivaltaan. Selvimmin demokraattiset ajatukset olivat vailla esivallan tukea, toisinaan jopa esivallan vainoamina elävillä hugenoteilla.

Fields vastaa nykyään Calvin Theological Seminaryn (Grand Rapids, USA) yhteydessä olevan H.H. Meeter Centerin Calvin-kirjastosta, joka pyrkii kokoamaan kaiken Calvinista julkaistun. Samalla hän toimittaa kerran vuodessa Calvin Theological Journaliin Calvin-bibliografian. Siten hän esitteli kirjallisuuden perusteella tekemiään havaintoja Calvin-tutkimuksesta tämän syntymän 500-vuotisjuhlinnan eli 2009 jälkeen.

Sherrard totesi, että toisin kuin Calvin, Knox ei käyttänyt Kristuksen taivaaseenastumista argumenttina sille, että Kristus ei olisi aineellisesti läsnä ehtoollisessa. Taustalla lienee Confessio Helvetica prior. Calvinin muotoilu on kutakuinkin, että nostamme ehtoollisenvietossa sydämemme taivaaseenastuneen Kristuksen luo Pyhän Hengen vaikutuksesta.

Bullingerin kExif_JPEG_PICTUREirjeet ja valtionarkisto

Maanantaina valitsin iltaohjelmakseni Heinrich Bullingerin kirjeenvaihdon editoinnin esittelyn. Bullingerin kirjeenvaihtoa on säilynyt 50 vuoden ajalta n. 12 000 kirjettä, niistä n. 10 000 hänen itsensä kirjoittamia. Sveitsin kansallisen kulttuurisäätiön ja Zürichin evankelisen kirkon rahoituksella kirjeenvaihtoa ryhdyttiin 1970-luvulla editoimaan. Tähän mennessä on julkaistu noin kahdenkymmenen vuoden kirjeet, 16 nidettä. Kustantajan kanssa on sovittu että kunkin niteen aineisto julkaistaan verkossa maksutta käytettäväksi aina kaksi vuotta kirjajulkaisun jälkeen.
Editoimatta on vielä n. 9 000 kirjettä. Kun kahden ja puolen henkilön työpanoksella editoidaan noin kolme kirjettä viikossa ja julkaistaan nide vuodessa, työtä riittää vielä laskelmieni mukaan kuudeksi vuosikymmeneksi.

  Exif_JPEG_PICTURE
Editoitava aineisto on 90 %:sti säilössä Zürichin valtionarkistossa, johon pääsin 14 muun osallistujan kanssa tutustumaan tiistaina. Editoinnista vastaava Dr. kertoi, että valtionarkiston kirjastosta löytyy huomattava osa työssä tarvittavasta paikallishistoriallisesta aineistosta.
Omin silmin sain nähdä Calvinin Bullingerille 1553 kirjoittaman kirjeen sekä Marburgin artiklat vuodelta 1529. Oppikeskustelun loppuasiakirjan toinen alkuperäiskappale on Marburgissa, siinä allekirjoittajina ovat ensiksi ”wittenbergiläiset”, Zürichin kappaleessa heidän allekirjoituksensa ovat zürichiläisten jälkeen.

Einsiedeln ja Kappel

EExif_JPEG_PICTUREnnen Zürichiin muuttamistaan Huldrych Zwingli toimi pappina Einsiedelnissä. Siten Einsiedelnin benediktiiniluostari oli luonteva ekskursiokohde. Luostarin historian ja kirkkojen lisäksi tutustuimme opastetulla kierroksella luostarin kirjastoon.

Kappelin kylä luostareineen sijaitsee Zürichin ja Zugin kanttoneiden rajalla, joka pitkään oli myös selkeästi evankelisen ja katolisen Sveitsin raja. Reformaatioaikana kylän liepeille kokoontui kahdesti näiden kahden osapuolen sotajoukkoja, 1529 ja 1531. Ensimmäisellä kerralla kohtaaminen päättyi taistelutta maidosta ja leivästä keitetyn keiton syömiseen ja rauhantekoon. Paikalla on muistokivi, jota katsomaan lähti noin 15 osallistujaa. Perille asti kulki lisäkseni vain kolme, muut kääntyivät jo aiemmin takaisin luostaria kohti.
MilchsuppensteinPaljon suurempi joukko kävi katsomassa kylän toisella puolella, lyhyemmän matkan päässä olevaan Kappelin toisen taistelun ja Zwinglin kuolinpaikan muistomerkkiä.
Illallisen aikana oli mahdollista käydä katsomassa luostarin kirkkoa, jonne illan lopuksi syntyi veisuu- ja rukoushetki.

Hengellinen ohjelma

Joka aamu ennen varsinaisen ohjelman alkua lauloimme yhden psalmivirren Geneven psalttarista tai Sveitsiläisestä psalttarista englanniksi siten, että ennen viimeisiä säkeistöjä oli Raamatun luenta ja Calvinilta peräisin oleva rukous.
Exif_JPEG_PICTUREKappelin kirkossa viimeisenä iltana syntyi spontaani hartaus. Kun akustiikan kokeilemiseksi olimme kuulleet Room. 12 luettuna saksaksi, ryhdyimme laulamaan virsikirjasta. Aluksi lauloimme ilman säestystä, mutta kun väkeä kertyi kirkkoon yhä enemmän, joku alkoi myös säestää. Kun lähes kaikki osanottajat olivat kirkossa ja kun oli aika ryhtyä siirtymään autoon, Westministerin seminaarin suomalaista sukujuurta oleva professori piti vaikuttavan rukouksen.

Arvio

Itselleni kyseessä oli viides ICCR. Jo alustavasta ohjelmasta tein pikaisen huomion kansainvälisen tutkimuksen muuttumisesta yhä enemmän englanninkieliseksi.
Ilmeisesti kokouspaikkakunnan hintatasosta johtui, että osanottajia oli odottamaani vähemmän. Osallistujalistassa oli runsaat 80 nimeä, mutta havaintoni mukaan aivan kaikki ilmoittautuneet eivät tulleet paikalle. Varsinkin saksalaisia osallistujia oli huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi neljä vuotta sitten Etelä-Afrikassa.

Kiitokset

Kiitän Sauvo-Karunan seurakuntaa siitä, että saatoin osallistua Calvin-tutkijoiden maailmankongressiin työni puolesta, ja Kirkon Ulkomaanasiain Osaston Teologisten asioiden yksikköä matkakulujeni kattamisesta sekä serkkuani Minna Elonheimo majoittamisestani.

Iloinen stola

palmusunnuntai_2013”Jäi kysymättä stolastasi. Mikä sen tarina mahtaa olla? Se oli minusta niin kaunis ja iloinen.” ”Stolani olen ostanut El Salvadorista käsityöläisten torilta 1998.” Tällaisen tekstiviestikeskustelun kävin paastonaikana toimittamani vihkimisen jälkeen. Minulla oli ollut ylläni sininen stola, joka kertoo kirkkojen ystävyyden tarinaa.

El Salvador on Keski-Amerikan maista ainoa, jolla ei ole lainkaan Karibianmeren rantaa. Runsaan vuosikymmen kestäneen sisällisodan päätyttyä 1992 maassa toimivasta pienestä luterilaisesta kirkosta tuli yksi kansainvälisen avun kanavoija. Pyrkiessään tuomaan evankeliumin vapauttavan sanoman yhteiskunnan todellisuuden tekijäksi se on  jäsenmääräänsä suurempi toimija.

Hiippakuntamme aloitti suoran yhteistyö El Salvadorin luterilaisen kirkon kanssa 1996. Projektin puitteissa pääsin itse vierailemaan siellä 15 vuotta sitten ja ryhdyin miettimään mahdollisimman tavoittavan tuen muotoja. Silloin oli vielä paljon kirkon ylläpitämiä kouluja, joiden tukeminen olisi voinut olla yksi mahdollisuus, mutta kun virallinen ystävyyskirkkosopimus solmittiin 2003, kirkko oli jo joutunut luopumaan kouluista.

Moni kumppanuushanke on muotoutunut vuodesta kolmeen vuoteen kestäväksi ja keskittynyt diakoniaan tai nuorisotyöhön. Hahmotellessani mahdollisuuksia ja tarpeita halusin pitkäjaksoisempaa, jotta niukoilla voimavaroilla elävä ystävä voisi suunnitella toimintaansa hieman kauemmaksi.

Kirkon perusyksikkö on seurakunta, ja sen perustoiminta on jumalanpalvelus. Niinpä silloinen Paimion rovastikunta päätti 2006 sitoutua tukemaan yhtä El Salvadorin luterilaisen kirkon seurakuntaa papin palkkaamiseen viideksi vuodeksi. Sittemmin sitoumusta on jatkettu toiset viisi vuotta.

Blanca_Irma_130310Rovastikuntamme tukemana pappina on koko ajan ollut pastori Blanca Irma Rodriguez de Herrera. Kumppanuus toteutuu tännekin päin. Hän saarnasi Sauvon kirkossa 10. maaliskuuta ja lahjoitti seurakunnallemme piirroskankaan, josta on nyt tullut Sauvon kirkon väliaikainen alttaritaulu. Joka sunnuntai seurakunnassamme muistetaan häntä ja hänen kirkkoaan esirukouksessa.

Paastovetoomus 2013

Paastosta tulee ensimmäisenä mieleen kieltäytyminen ja pidättäytyminen – ja nykyään, monelaisten terveyspaastojen viidakossa, jostakin kieltäytyminen itsensä parantamiseksi. Vaikka sellainen paasto on vaativaa, ainakin itsekuria vaativaa, se ei ole Jumalan mielen mukaisen paaston koko kuva, jos sen kuva laisinkaan.

 Profeetta Jesajan kautta Jumala on tuonut tiettäväksi, millaista paastoa Hän odottaa. (Jes. 58:6,7) Vapauta syyttömät. Irota ja murskaa ikeet. Murra leipää nälkäiselle. Avaa kotisi kodittomalle. Vaateta alaston. Älä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi – äläkä siskoasi äläkä lähimmäistäsi. Jumala siis odottaa paastoa, jossa pidättäytyminen ja kieltäytyminen tulevat toisten, etenkin tarpeessa olevien hyväksi.

 Monissa kirkoissa on nykyään tapana järjestää paastokeräys jonkin apua tarvitsevan kohteen hyväksi.Meillä ei. Mutta meillä on keräys, joka alkaa useimmiten jo ennen paastonaikaa ja jatkuu yli pääsiäisen – tänä vuonna lähes Herramme taivaaseen astumisen juhlaan: Yhteisvastuukeräys.

 Yhteisvastuukeräyksessä toteutuu Jesajan kautta ilmaistu Jumalan mielen mukainen paasto. Kolme viidesosaa tuotosta menee kansainvälisiin kohteisiin, maihin, joissa aineelliset elämän edellytykset ovat kovin kaukana meikäläisistä. Yksi kymmenesosa käytetään paikkakunnan apua tarvitsevien tarpeisiin ja loput lähes kolmasosa maassamme. Yhteisvastuun varoin moni saa kodin, moni vaatetta, moni ravintoa.

 Yhteisvastuukeräykseen voi osallistua antamalla rahaa, joko kotiovelle tulevan listakerääjän, vaikkapa kaupan sisäänkäynnillä päivystävän lipaskerääjän tai verkkopankin kautta. Keräykseen voi osallistua myös kerääjänä. Seurakuntien Yhteisvastuupäälliköt ilahtuvat jokaisesta, joka ilmoittautuu lista- tai lipaskerääjäksi. Omaa aikaansa antamalla voi laajentaa Yhteisvastuukeräystä omaan elinympäristöönsä – ja antaa yhä uusille ihmisille mahdollisuuden viettää Jumalan mielen mukaista paastoa.

 Toisen hyväksi omastaan luopuvan paaston esimerkkinä on itse Herramme. Hän luopui taivaallisesta vallastaan ja asettui maailman valtiaiden armoilla eläväksi ihmiseksi, jotta me tulisimme osalliseksi hänen taivaallisesta elämästään. Hän tuli ihmiseksi ja kuoli ihmisenä, jotta Jumalan rakkaus koskettaisi ihmisiä ja ottaisi heidät – meidät – valtaansa.

 Viettäessämme Jumalan mielen mukaista paastoa, luopuessamme jostakin omanamme pitämästämme – rahasta, ajasta – toisten hyväksi me tuomme tämän ajan maailmaan Jumalan rakkautta, joka ilmestyi meille Kristuksessa Jeesuksessa.

 Siunattua paastonaikaa

ja

riemullista Vapahtajamme ylösnousemuksen juhlaa,

kun sen aika on

 TD Kalle Elonheimo

Sauvo-Karunan kirkkoherra

Reformaation kirkkojen yhteisö

Euroopan Protestanttisten Kirkkojen Yhteisöön (EPKY) kuuluu 95 uskonpuhdistuksen perintöä kantavaa kirkkoa, joiden tunnustus on luterilainen, reformoitu, unioitu tai metodistinen. EPKY:n perustana olevan Leuenbergin Konkordian teologisista ongelmista huolimatta mm. Norjan, Tanskan, Viron, Latvian ja Liettuan luterilaiset kirkot ovat liittyneet yhteisöön. Euroopan luterilaisista kansankirkoista sen ulkopuolella ovat Suomen, Ruotsin ja Islannin evankelis-luterilaiset kirkot, jotka Svenska Missionskyrkanin kanssa osallistuvat EPKY:n teologiseen työhön.

 Kirkkoyhteisön keskeinen ilmenemismuoto on saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys (ks. Leuenbergin Konkordia, 33). Yhteys on luotu tietoisena siitä, että tunnustukset eivät ole kaikilta kohdiltaan yhteneväisiä. Jäsenkirkot pitävät siis mahdollisena tunnustaa toinen toisensa Kristuksen kirkon tosi ilmentymiksi, vaikka niiden välillä on opillisia eroja ja vaikka niiden tunnustuskirjat sisältävät toisia vastaan 1500-luvulla muotoiltuja oppituomioita. Saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden antama sopimukseen perustuva oikeus osallistua täyteen jumalanpalvelus­elämään missä tahansa EPKY:n jäsenkirkoista avaa mahdollisuuksia erityisesti maahanmuuttajana eläville kristityille, sillä kaikkialla ei oman tunnustuskunnan kirkkoa ole lähellä. Esimerkiksi Sveitsissä, jossa asuu n. 8000 suomalaista, on vain viisi luterilaista kirkkoa, mutta reformoitu seurakunta on lähes joka kaupungissa ja monin paikoin joka kylässä. Suomessa ei puolestaan ole lainkaan reformoitua kirkkoa, joten muualta kuin Skotlannista tai Saksasta maahamme muuttaneella reformoidulla kristityllä ei ole sopimukseen perustuvaa mahdollisuutta ehtoollisella käyntiin.

 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuonna todennut maassamme toimivien metodistikirkkojen kanssa käymissään neuvotteluissa, että ehtoollisyhteys metodistien kanssa on mahdollinen. Siten kirkkomme on päätymässä erillisillä sopimuksilla ehtoollisyhteyteen kaikkien EPKY:ssä edustettujen tunnustusperinteiden kanssa. Sopimukset eivät kuitenkaan maantieteellisesti kata koko maanosaamme, joten yhä monissa maissa, joissa luterilainen kirkko elää hajaannuksessa, ulkosuomalaisten sopimukseen perustuvat mahdollisuudet jumalanpalveluselämään ovat rajalliset. Kirkkomme jäsenyys EPKY:ssä korjaisi tilanteen.

 EPKY:n jäsenenä kirkkomme osallistuisi myös EPKY:n rahoitukseen. Se pienentäisi monien pienien, jäsenmaksujen ja lahjoitusten varassa toimivien jäsenkirkkojen maksuosuutta ja tukisi siten niiden perustoimintaa.

Yllä olevilla perusteluilla esitin 2008, että Turun arkkihiippakunnan hiippakuntavaltuusto lähettäisi Kirkkohallituksen valmisteltavaksi aloitteen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon liittymiseksi Euroopan Protestanttisten Kirkkojen Yhteisöön. Asian tiimoilta pidettiin 50-vuotispäiväni yhteydessä 12.1.2010 Turun Kristillisellä Opistolla seminaari, jonka yhteydessä myös julkaistiin käännöskokoelma Reformaation tunnustukset.

Kielistä ja kannoista

Kieli on kristinuskon keskeinen väline. Uskon ytimessä on lihaksi tullut Sana, joka sovitti ihmisen Jumalan kanssa. Hänen julkisesta toiminnastaan suuri osa tapahtui kielen avulla: hän puhui ja opetti. Sanoma hänestä levisi kielen ja kielten avulla. Helluntaina ihmiset kuulivat kukin omalla kielellään kerrottavan Jumalan suurista teoista. Sanoma Sanasta yhdisti ihmisiä yli kielirajojen. Ajan mittaan kielten rajallisuus alkoi rikkoa yhteyttä. Samankin kielen puhujat saattoivat tarkoittaa samalla sanalla eri asiaa tai puhua samasta asiasta eri sanoilla. Yhdellä kielellä ilmaistuja ajatuksia ei pystytty täysin yhtäpitävästi ilmaisemaan toisella. Kristikunta alkoi jakaantua ja hajaantua.

Hajaannus näkyi myös suhtautumisessa kieleen. Idän kirkon voimaksi tuli toiminta paikallisilla kielillä. Lännen kirkko pyrki olemaan myös kielellisesti yhtenäinen: kirkon kielenä oli latina. Jumalan puhetta Raamattua, kuultiin latinaksi, ja Jumalalle myös puhuttiin latinaksi, kielellä, joka ei ollut kenenkään äidinkieli. Äidinkielisen uskonelämän tarve ei toki ollut Lännen kirkollekaan aivan vierasta, vaan ainakin Herran rukous ja uskontunnustus pyrittiin opettamaan kansankielellä myöhäiskeskiajan Suomessa. Reformaatio toi uuden suhtautumisen: kirkon tuli elää kansankielellä. Suhtautuminen kieleen kasvoi vähitellen osaksi eri tunnustuskuntien identiteettiä.

Sanallisten kielien rinnalla on kuitenkin sanaton kieli, jota pyhiinvaellukset edustavat. Pyhiinvaeltajat ymmärtävät, että keskinäinen viestintä on enemmän kuin vain äänteitä ja niiden graafisia esityksiä. Usein heidän yhteytensä välittyy muilla tavoin kuin puhutulla tai kirjoitetulla kielellä. Samalla tavoin ruumiillisesti rasittuneina, samat mäet kavunneina ja laskeutuneina pyhiinvaeltajat pystyvät ylittämään sanallisten kielten rajallisuuden. Erilaiset tavat puhua Jumalasta menettävät merkitystään.

Pyhiinvaeltajat elävät kristikunnan pyrkimystä kohti uutta yhteyttä. Heille ei ole oleellista, minkä perinteen mukaan ja millä kielellä toiset pyhiinvaeltajat rukoilevat ja muutoin yhteyttä Jumalaan pitävät. He voivat tunnustaa toisensa saman liikkeellä olevan Jumalan kansan jäseniksi. Yhdessä he rukoilevat kannoillaan vaeltaessaan.

Kulki Veljemme kerran…

Betsaidan kylänraitin kiveystä Jeesuksen ajalta

Kulki Veljemme Jeesus, Nasaretilainen, kerran näillä Betsaidan kylänraitin kivillä – ja monilla muilla Galilean ja koko Pyhän Maan teillä, poluilla, turuilla ja toreilla. Voimme kulkea siellä mekin.

 Moni lähtee nykyään toivioretkelle Pyhään Maahan – itsekin olin siellä maaliskuussa. Pari pyhiinvaellustakin sinne on nettitietojen mukaan valmisteilla loka- ja marraskuussa. Pyhiinvaeltajia – omin voimin vaeltavia kristittyjä – sinne kuitenkin kaivataan enemmänkin, kertoi minulle tällä viikolla Suomessa vieraillut kristitty arabi Wadie Abunassar, The International Center for Consultationsin johtaja.

 Pyhän Maan pienen pienelle kristitylle vähemmistölle olisi tärkeää, että maassa vierailevat kristityt tapaisivat paikallisia kristittyjä. Abunassar hahmotteli, että kohtaaminen voisi tapahtua siten, että pyhiinvaeltajat yöpyisivät luostareissa, joiden työntekijät ovat pääosin paikallisia kristittyjä. Hinnat vastaisivat pikkuhotellien hintoja, yöpaikan mukavuus voisi olla jopa isomman hotellin tasoa ja samalla pyhiinvaeltajat tukisivat Pyhän Maan kristittyjä ja kirkkoja.

 Suomalaisten suosituin pyhiinvaellusreitti on Jaakontie, etenkin camino(t) Espanjassa. Sille voi lähteä yksin tai kaksin. Majapaikkoja löytyy varmasti, ja paikallinen väestö on tottunut pyhiinvaeltajiin. Pyhän Maan osalta on – ainakin vielä – hieman toisin. Abunassar ajattelee ensi sijassa ryhmiä, jotka olisivat maassa viikon tai kaksi.

 Kesäkuisella Tour de Henrikillä Pyhän Henrikin tien pysähdyspaikat edustivat Veljemme Jeesuksen elämän tärkeitä paikkoja. Pyhän Maan pyhiinvaelluksella todelliset tapahtumapaikat (tai ainakin kristillisen perinteen todellisina pitämät) voisi itse tavoittaa samalla vauhdilla kuin hän ne tavoitti.

 Viikon pyhiinvaellusmatkan ohjelma saattaisi näyttää tältä:

  • Päivä 1: Lento Tel Aviviin ja bussikuljetus Nasaretiin. Tulopäivänä tutustuminen Nasaretin pyhiin kohteisiin. Yöpyminen Nasaretissa.
  • Päivä 2: Ensimmäisenä aamuna päivän valjettua patikointi Kaanan kautta Kapernaumiin päin. Yöpyminen matkalla.
  • Päivä 3: Patikointi jatkuu siten, että Kapernaumiin saavutaan toisen patikointipäivän iltana. Yöpyminen.
  • Päivä 4: Patikointi Betsaidaan. Bussikuljetus nähtävyyksien kautta Jerusalemiin. Päivän mittaan mahdollisesti pari tunnin patikointijaksoa. Yöpyminen Jerusalemissa
  • Päivä 5: Patikointi Betlehemiin aamupäivällä. Pyhillä paikoilla käynti. Yöpyminen Betlehemissä.
  • Päivä 6: Patikointi (tai bussikyyti) Jerusalemiin. Via Dolorosa, Pyhän Haudan kirkko, Puutarhahauta yms. Yöpyminen.
  • Päivä 7: Lisää pyhiä paikkoja. Yöpyminen.
  • Päivä 8: Paluulento.

 Kahden viikon pyhiinvaellus olisi muuten samanlainen, mutta useimmat bussikuljetukset jäisivät pois. Galileasta Jerusalemiin siirryttäisiin Länsirannan läpi kulkevia vaellusreittejä.

 Abunassarin keskustelun aikana tekemän pikaisen arvion mukaan edellä kuvaillun kaltainen viikon pyhiinvaellus maksaisi noin tuhat euroa, jos ryhmässä olisi vähintään 30 pyhiinvaeltajaa. Hän toivoo, että Suomesta tulisi vuosittain useita ryhmiä.

Ajatus pyhiinvaelluksen ja Pyhän Maan kristittyjen tukemisen yhdistämisestä viehättää minua. Hengellisen ohjelman osalta avainsanana olisi ”tässä” – muistelisimme, mitä tapahtui tässä kaksi vuosituhatta sitten. (Vaikkei paikka aina olisikaan historiallisesti oikea – silloin voi todeta, että vaikkapa tässä…)

 Kiinnostaisiko? Jos riittävästi halukkaita löytyy, saattaisin ehkä ryhtyä järjestämään pilottipyhiinvaellusta.

 Olen kirjoittanut tämän välittömästi Abunassarin tapaamisen jälkeen. Sen vuoksi ohjelmahahmotelma on vielä kovin ylimalkainen. Tarkennan sitä myöhemmin.

Jokapäiväisestä vastuusta

Sadonkorjuun kiitoksen alttariEilen Sauvon p. Klemensin kirkon alttari oli koristettu kukkien sijasta muunlaisilla luonnon antimilla: valko-, puna-, kukka- ja ruusukaaleja, perunoita, porkkanoita, omenoita, salviaa, rakuunaa, mäkimeiramia; taisipa olla sokerijuurikaskin tai pari.

Vietimme sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Se vie joka vuosi minut muistoihin, vuosiini kyläpappina Saksassa.Siellä sadonkorjuun kiitos oli vuoden ainoa sunnuntai, jolloin vietimme samaan aikaan jumalanpalveluksen täpötäydessä kirkossa ja samoin täpötäydessä seurakuntatalossa.Kummankin alttaritilan koristelun saamisesta vastasivat rippikoululaiset. Parina edellisenä keskiviikkoiltapäivänä he kulkivat keräämässä vuoden satoa kyläläisiltä. Kertyneet juurekset, vihannekset ja hedelmät riittivät täyttämään alttaritilan niin, että minun täytyi suunnitella hyvin tarkasti, miten siirryn alttarin äärestä saarnastuoliin ruokaa tallomatta.

Vuoden satoa ei kerätty pelkästään kirkon ja seurakuntatalon koristelua varten: Viikolla kaikki kertynyt kuljetettiin tarvitseville, erityisesti vanhainkotiin ja kehitysvammaisten asuintaloon. Jakaminen tuotti iloa.

Puutteessa olevan avustaminen on yksi tapa kantaa vastuuta toisista ihmisistä. Usein se on kovin tarpeellista. Maan antimia alttarin kautta laitoksissa asuville. Kolikko tai peräti seteli kolehtiin. Muutama tasauspäivän tai nälkäpäivän tai Yhteisvastuun lippaaseen. Tärkeitä hetkiä osallistua maailman hädän lievittämiseen.

Mutta vain hetkiä. Jumala haastaa meitä omiaan, Kristuksen omia, vielä kokonaisvaltaisempaan työtoveruuteen tässä maailmassa. Kokonaisvaltaisempaan vastuuseen.

Parhaillaan vietetään kahta teemaviikkoa, joissa on kyse kokonaisvaltaisesta vastuusta.Ekumeenisen, kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen yhteisen vastuuviikon teemana on tänä vuonna uskonnonvapaus. Siinä on siis tänä vuonna kyse ihmisten henkisestä hyvinvoinnista, oikeudesta elämänarvojen perustaan.

Toinen meneillään oleva teemaviikko on Reilun kaupan viikko. Kyse on siitä, että tämän maailman voimavarat jakautuvat oikeudenmukaisesti, että jokainen saa työstään palkan, jolla voi elää ja elättää perheensä.

Reilun kaupan viikko haastaa meidät jokaisen tarkkailemaan jokapäiväisiä kulutuskäytäntöjämme. Kuka hyötyy ostoksistamme? Saako tuotantoketjun jokainen osallistuja reilun ja oikeudenmukaisen osuuden maksamastamme hinnasta? Ovatko työolot säädylliset? Mahdollistammeko sen, että alkutuottajien lapset voivat käydä koulua?

Hetkellisiä avusturatkaisuja teemme silloin tällöin kolehtihaavin tai keräyslippaan kohdatessamme tai seuratessamme jotakin kamppanjakonserttia. Pitkäaikaisempia ja jatkuvasti vaikuttavia ratkaisuja teemme jokapäiväisessä elämässämme, jokaisella kauppareissullamme.Oikeat ratkaisut hedelmätiskillä, kahvi-, tee- ja kaakaohyllyn äärellä, suklaalevyjen äärellä maksavat usein hieman enemmän kuin väärät, mutta samalla maksamme myös siitä, että maailma tulee edes hieman paremmaksi.

Samalla murskaamme sorron ja epäoikeudenmukaisuuden ikeitä, vapautamme ihmisiä. Ja mitä Jumala profeettansa kautta lupaakaan siitä seuraavan:

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. Ja Herra on alati ohjaava sinua.