Puutteellista päätöksentekoa

Sauvo-Karunalla laajentuneen Paimion seurakunnan kirkkoneuvosto piti ensimmäisen kokouksensa 12.2.2019. Pöytäkirjaa lukiessani huomasin, että se jätti ottamatta huomioon ainakin kaksi Kirkkojärjestyksen (KJ) määräystä ja yhdestä määräyksestä johdetun ohjesäännön: lapsivaikutusten arviointi (KJ 23:3), seurakuntaa koskevista suunnitelmista tiedottaminen (KJ 7:9 mom. 2) sekä esittelyn perusteellisuus (KJ 7:1 ja kirkkoneuvoston malliohjesääntö § 8).

Lapsivaikutusten arviointi

Vuoden 2015 alussa tuli voimaan KJ 23:3, joka edellyttää, että kirkollisen viranomaisen on päätöksen valmistelussa arvioitava ja otettava huomioon sen vaikutukset lapsiin. Arviointivelvollisuus on asiaa ensimmäisenä käsittelevällä viranomaisella – siis kirkkoneuvostolla tai viranhaltijapäätöksen tekijällä.

KJ ei myönnä mitään poikkeuksia lapsivaikutusten arviointiin, vaan jokaisessa päätöksessä on oltava arvio, miten se vaikuttaa alle 18-vuotiaisiin. Poikkeuksettomuudella halutaan taata se, että jokaisen päätöksen valmistelussa pysähdytään edes ehtkeksi miettimään, vaikuttaako päätös alaikäisiin.

Kun säädös oli tulossa voimaan, sen merkitystä selvitettiin johtaville viranhaltijoille. Koulutuksissa korostettiin, että lapsivaikutusten arvioinnin puuttuminen on muotovirhe, joka tekee päätöksen mitättömäksi – myös silloin, jos arvioidaan, että vaikutuksia alle 18-vuotiaisiin ei ole. Arviohan voi olla, että lapsivaikutuksia ei ole.

Tiedottaminen

Seurakunnan jostakin toimitilasta luopuminen ja toimintojen siirtäminen toisiin tiloihin on mielestäni asia, joka pitäisi saattaa seurakuntalaisten tietoon jo suunnitelmavaiheessa (KJ 7:). Paimion kirkkoneuvosto kuitenkin päätti tällaisesta asiasta edes henkilökunnalle asiasta etukäteen tiedottamatta, seurakuntalaisista puhumattakaan. Viittaan tässä päätökseen luopua Sauvossa Tallerosta ja siirtää henkilökunnan työpisteet Sauvon seurakuntataloon (KN 12.2.2019 § 16).

Kirjallinen esittely

”Kirkkoneuvosto päättää asiat esittelystä. Esittelijän tulee valmistella asiasta kirjallinen selonteko, joka perusteltuine ehdotuksineen päätökseksi on ajoissa ennen kokousta toimitettava kirkkoneuvoston jäsenille….” Näin todetaan Kirkkohallituksen laatiman kirkkoneuvoston malliohjesäännön 8. §:ssä.

Mielestäni yllä mainitun kirjallisen selonteon tulee tuoda esiin päätettävän asian hyödyt ja haitat sekä selvittää, mitä vaihtoehtoja päätöksessä on. Samoin sen tulee sisältää e.m. lapsivaikutusten arvion sekä tiedon asianosaisten kuulemisesta, jos se on asian luonteen vuoksi tarpeen. Lopuksi esittelijä ilmaisee, miten asia hänen mielestään pitäisi päättää. Esittely – ja siten pöytäkirja – pitäisi laatia siten, että keskusteluun osallistumatonkin pystyy päättelemään, miten ja millä perusteilla ratkaisuun on päästy. Niinpä joskus voi olla tarpeen täydentää esittelyä kokouksessa käydyn keskustelun perusteella.

Kaikkiaan vilkaisemieni Paimion seurakunnan pöytäkirjojen ongelmia ovat liian niukka asioiden esittely ja päätösten varsinaisten sisältöjen piilottaminen liitteisiin, joita verkossa ei julkaista.

Tiloja koskevan päätöksen arviointia

Yllä esittelemäni pohjalta tarkastelen kirkkoneuvoston toimitiloja koskevaa päätöstä (KN 12.2.2019 § 16), jonka lainaan tähän kokonaisuudessaan:

Seurakunnassa on 4 työntekijää, jonka virkapaikka/työpiste on Sauvossa. Yhdellä työntekijällä on työpiste Sauvon seurakuntatalolla ja 3 työntekijälle työpisteet ovat olleet Tallerossa. Tallerossa on ollut myös 2 krt/vko seurakuntatoimisto ja 1 krt/vko papin tapaamispiste.

Työpisteet ja muut kohtaamispaikat on mahdollista ja perusteltua siirtää Sauvon seurakuntatalolle ja näin ollen Talleron toimipiste vapautuu myyntiin tai se voidaan vuokrata ulkopuoliselle.

Esitys: Talouspäällikkö esittää, että työpisteet ja toiminnot siirretään Sauvon seurakuntatalolle ja Tallero joko vuokrataan tai myydään.

Päätös: Kirkkoneuvosto hyväksyi esityksen sillä lisäyksellä, että kuullaan kaikkia työntekijöitä, joita asia koskee.

1) Lapsivaikutusten arviointi puuttuu

Päätöksessä ei ole lapsivaikutusten arviointia lainkaan. Puute on jo sinänsä siis muotovirhe, jonka vuoksi päätös on lainvastainen.

Neljän työpisteen sekä työntekijöiden sosiaalitilojen siirtäminen seurakuntataloon vaikuttaisi merkittävästi tilankäyttöön. Esim. nykyinen olotila ei olisi enää käytettävissä perhekerhon askartelutilaksi. Tuolivaraston tarvitseminen muuhun käyttöön edellyttäisi sitä, että kaikki tuolit ja pöydät olisivat jatkuvasti pitkinä riveinä suuressa salissa. Sen käyttäminen päivä- ja perhekerhojen puuha- ja telmimistilana vaikeutuisi huomattavasti. Varastotilojen vähentäminen saattaisi johtaa siihen, että poistetuksi tulisi kerhotarvikkeita, joita tarvitaan kerran vuodessa – mutta joka vuosi. Se puolestaan saattaisi vaikeuttaa vaikkapa joulukuvaelman tai pääsiäisvaelluksen toteuttamista päiväkerholaisten kanssa.

Lastenohjaaja ja perhekerholaiset osaisivat varmasti esittää lisää lapsivaikutuksia. Ainakin sen voisi lisätä, että Tallerosta luopuminen tekee viime vuosien tapaan messun aikaan toteutettujen pyhäkoulujen pitämisen mahdottomaksi.

2) Kirjallinen esittely on puutteellinen

Kirjallinen selonteko on kovin niukka. Ainakin kolme asiaa olisi pitänyt selvittää tarkemmin: Talleron myynnin tai vuokralle antamisen edellytykset, toimipisteiden siirron mahdollisuudet sekä erityisesti toimipisteiden siirron perusteet.

Esittelyssä kirjoitettiin siirron olevan mahdollinen ja perusteltu, mutta perusteita ei ole kirjattu lainkaan. Niiden pitäisi nähdäkseni olla ennen kaikkea tominnallisia, toissijaisesti taloudellisia. Niitä on mahdollisesti esitetty suullisesti kokouksessa, mutta pöytäkirjan lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida niitä.

Toimipisteiden siirron mahdollisuuksia esiteltäessä olisi pitänyt esittää, mitä ne konkreettisesti ovat, sekä myös, olisiko niille vaihtoehtoja. Nyt päätöksenteossa ei ollut (ainakaan pöytäkirjan mukaan) Sauvon tyhjillään oleva Pappila, joka kaavan mukaan on osaksi toimistorakennus.

3) Suunnitelmista ei tiedotettu

Jo ylempänä viittasin siihen, että mielestäni seurakuntatalon toimitilojen merkittävää uudelleenjärjestelyä ja toimipisteiden muuttoa koskevista suunnitelmista olisi tullut tiedottaa seurakuntalaisille ennen asian viemistä päätöksentekoon. Samoin olisi tullut ainakin kuulla henkilökuntaa, joka parhaiten tuntee tilat ja niiden mahdollisuudet. Vielä parempaa olisi tietenkin ollut ottaa asianomainen henkilökunta ja tiloja käyttäviä seurakuntalaisia mukaan jo valmisteluun ja suunnitteluun.

Mitä voi tehdä?

Toivon, että seurakunnan päätöksenteko saatetaan lainmukaiseksi ja asialliseksi. Julkishallinnossa ei näet riitä, että tehdään oikeita asioita, vaan asiat pitää tehdä myös oikein.

Minä en voi tehdä Paimion kirkkoneuvoston päätöksistä oikaisuvaatimusta, sillä esim. käsittelemässäni asiassa en tiukasti tulkiten ole asianosainen, ja seurakunnan jäsen olen toisaalla. Mutta esittämiäni ajatuksia saa kuka tahansa oikaisuvaatimuksen tekoon oikeutettu vapaasti lainata. Perusteena kannattaa käyttää ainakin lapsivaikutusten arvioinnin puuttumista, koska se on selkeä muotovirhe, joka mitätöi päätöksen.

Kirkkoneuvoston 12.2.2019 pitämän kokouksen päätöksiin kohdistuvat oikaisuvaatimukset tulee toimittaa Paimion kirkkoherranvirastoon viimeistään 28.2.2019 klo 13.

Mainokset

Kirkkoon sopimaton lippu

Viime perjantaina 8.2.2019 julkistettiin arkistotutkimus suomalaisten SS-vapaaehtoisten mahdollisesta osallistumisesta sotarikoksiin. Tutkimukseen en ota tässä kantaa, mutta 10 vuotta sitten jouduin ottamaan kantaa siihen, sopiiko heidän perinnejärjestönsä lippu kirkkoon vai ei. Päädyin siihen, että ei sovi. Perinnejärjestön lehteen minulta pyydettiin perusteluja. Julkaisen silloisen kirjoituksen tässä, tosin vainajan nimen jätän tästä verkkojulkaisusta pois.

Veljesavun lippu ja kirkko

Suomesta lähti joukko nuoria miehiä taistelemaan yhteistä vihollista vastaan aseveljen joukoissa. Heidän isänmaallisuuttaan ei ole ollut milloinkaan syytä epäillä, sillä he asettautuivat aseveljeyden ja siten maamme itsenäisyydestä käydyn taistelun pantiksi.

Maamme johdon toiveena oli, että suomalaiset vapaaehtoiset palvelisivat laillisessa armeijassa. Heidät liitettiin kuitenkin perustuslaillisista muodoista piittaamatta perustettuihin asevoimiin. Tunnuksekseen he saivat merkin, jota käytti myös poikkeuslain valtuuksin hallitsevan johtajan väkivaltakoneisto ja jonka alla sen vuoksi tehtiin mitä hirveimpiä rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Nuoret miehet ovat käyneet vanhoiksi ja nukkuvat pois. Evankelis-luterilainen kirkkomme ei ole antanut yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä lippuja kirkossa tai kappelissa voi hautaan siunaamisen yhteydessä pitää esillä. Kirkkojärjestys asettaa kirkkoherran tehtäväksi valvoa kirkon käyttöä (KJ 14:2).

Valvontavastuuni pohjalta jouduin hiljaisena lauantaina 2009 tekemään Veljesavun lippua koskevan ratkaisun Karunan kirkossa hautajaisissa. Kuultuani edellisiltapäivänä suntiolta, että lippu olisi ehkä tulossa kirkkoon, käytin vielä aikaa ja vaivaa asioiden taustoihin perehtyäkseni. Tiedonkeruuni ja harkintani pohjalta päädyin siihen, että kaksois-S -tunnusta ei voi pitää esillä kirkossa, koska se lievimmilläänkin viittaa laittomasti perustettuihin asevoimiin ja koska sen yleisimmin katsotaan viittaavan väkivaltajärjestöön, joka syyllistyi rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja polki ihmisarvoa. Lipun muiden tunnusten osalla ongelmia ei ollut, mutta jouduin pyytämään lipun poistamista kirkkosalista.

Siunauspuheessa pystyin toivottakseni tuomaan esille arvostukseni vainajan isänmaallista toimintaa kohtaan.

  • kirjoitus vuodelta 2009, jolloin olin Sauvo-Karunan kirkkoherra

Reformaation merkkivuosi Sauvossa ja Karunassa

Reformaation merkkivuotta oli Sauvo-Karunan seurakunnassa vietetty jo marraskuusta 2015 lähtien. Varsinaisena merkkivuonna se huomioitiin kirkkoherran Matka reformaatioon -luennoilla ja musiikkitilaisuuksilla. Syksyllä huomio käännettiin kohti Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa: Suomalainen messu, kukkien lasku sankarihaudoille ja Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkille sekä sitä seurannut Sauvon kunnan kirkossa järjestämä kahvitus muodostivat itsenäisyyspäivän vieton Sauvossa.

Vuonna 2014 tapahtuneen verotulojen suuruusluokan laskun pitkäaikais­vaikutus oli kertomusvuoden alkaessa niin voimakas, että erityisen piispantarkastuksen perusteella seurakunnan oli kesäkuun loppuun mennessä päätettävä, jatkaako se itsenäisenä talousyksikkönä huomattavasti supistetulla henkilökunnalla vai pyrkiikö se seurakuntatoiminnan jatkumiseen osana suurempaa seurakuntataloutta. Kirkkovaltuusto päätti toiminnan jatkumisen olevan talouden itsenäisyyttä tärkeämpää. Ensisijaiseksi ratkaisuksi esitettiin Paimion ja Liedon seurakuntien kanssa muodostettavaa seurakuntayhtymää, mutta kun nämä eivät olleet siitä kiinnostuneita, elokuussa aloitettiin Paimion seurakunnan kanssa 1.1.2019 toteutuvaksi tarkoitetun yhdistymisen prosessi.

Jo kertomusvuoden alkuun seurakunta oli päättänyt henkilöstön vähentämisestä siten, että kirkonpalvelu- ja kiinteistöhenkilöstöä on vain seurakuntamestari. Hänen vapaaviikonvaihteiden sijaisuudet hoidettiin pääosin vapaaehtoisten kirkkoneuvoston jäsenten voimin. Useimmiten tämä sujuikin, mutta yhtenä kevätsunnuntaina kirkko oli avaamatta vielä klo 10 kirkkoherran ja kanttorin sijaisten sekä seurakuntalaisten odotellessa ulkopuolella.

Keväällä kirkkoneuvosto pohti mahdollisuuksia saada lisäsäästöjä henkilöstökuluista. Paimion seurakunnan kanssa solmittiin sopimus, että se hoitaa henkilöstö- ja taloushallinnon vuonna 2018. Näin talouspäällikön virka kävi tarpeettomaksi, ja kirkkovaltuusto päätti lakkauttaa sen.

Viran lakkauttamisen vuoksi talouspäällikkö irtisanottiin tuotannollisista ja taloudellisista syistä vuoden lopusta lukien. Vuoden alussa Tuula Kankaanranta aloitti seurakuntamestarina. FM Ossi Tammisto työskenteli seurakunnassa lähes puolen vuoden ajan kirkonkirjojen ja perhelehtien digitoinnin tarkistustyössä.

Vuoden 2017 tilinpäätös on ensimmäistä kertaa kuluvalla vuosikymmellä ylijäämäinen. Huomattava ylijäämä perustuu kuitenkin kolmeen satunnaiseriksi katsottaviin: puunmyyntituloihin, joita voi saada tässä määrin vain kerran vuosikymmenessä, sekä Kirkkohallituksen seurakuntien yhdistämiseen myöntämään toiminta-avustukseen ja saaritontin myyntiin, jotka ovat ainutkertaisia tuottoja.

Sauvo-Karunan seurakunnna vuoden 2017 toimintakertomuksen esipuhe

Ekumeeninen kysymys arkkipiispaehdokkaille

Olisitko arkkipiispana viemässä kirkkoamme Leuenbergin konkordian pohjalta syntyneeseen Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisöön täysjäseneksi ja siten avaamassa ekumeenista yhteyttämme muihin reformaation perillisiin?

Yllä olevan kysymyksen lähetin joulukuun puolivälissä kaikille viidelle arkkipiispaehdokkaalle. Pyysin heiltä kirjalliset, perustellut vastaukset vielä vanhan vuoden puolella, tässä julkaistavaksi ja kommentoitavakseni. Vain yhdeltä heistä sain.

Uudistin kysymyksen Salossa 11.1. järjestetyssä paneelissa. Ensimmäisenä vastausvuoroon pääsi Björn Vikström, ainoa minulle kirjallisesti vastannut. Muut sitten peesasivatkin häntä.

Kaikkien vastaukset kertoivat, että he eivät ole juuri lainkaan selvillä Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisöstä ja etteivät he osaa ajatella siihen liittymistä kirkkomme mahdollisuutena ja uutena ekumeenisena avautumisena. Vastauksista kuului pelko, että siihen liittyminen jotenkin pilaisi olemassa olevia yhteyksiä.

Lukijani tietävätkin, että tämä on minulle kohtalaisen tärkeä seikka ääneni antamista pohtiessani. En tietenkään iloinnut ehdokkaiden pidättyvyydestä. Enkä vastauksista saanut ehdokkaita toisistaan erottavaa kriteeriä. Joten muiden asioiden pohdinnalla olen päättänyt – äänestän Björn Vikströmiä.

 

Merkkivuoden merkkiteko

Reformaation merkkivuoden heinäkuussa Wittenbergissä kokoontunut Reformoidun maailmanyhteisön yleiskokous päätti allekirjoittaa alun perin luterilais-katolisissa neuvotteluissa syntyneen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista. Metodistit olivat sen allekirjoittaneet 2006.

Reformoidun maailmanyhteisön ja metodistien kirkkoyhteisön päätösten liittyä Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta soisin olevan hyvänä esimerkkinä myös omalle kirkollemme, Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle – Leuenbergin konkordian pohjalta syntyneen Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön (EPKY) suhteen.

Kirkkomme päätti viimeksi vuosikymmen sitten hylätä aloitteen EPKYöön liittymisestä. Osallistuminen sen teologiseen työskentelyyn on tietenkin hyvä asia, tehdäänhän Suomessa hyvää teologiaa, mutta se ei mielestäni riitä. Eivät myöskään kahdenväliset sopimukset, kuten vaikkapa sopimus Saksan Evankelisen Kirkon kanssa. Sen pohjaltahan olemme saarnatuoli- ja ehtoollisyhteydessä kaikkien Saksan maakirkkojen ja niiden seurakuntien kanssa, mutta emme esimerkiksi Itävallan emmekä Sveitsin evankelis-reformoitujen kirkkojen kanssa, vaikka ne edustavat samaa oppia kuin reformoidut seurakunnat Saksassa.

Soisin siis, että kirkkomme hyväksyisi Leuenbergin konkordian ja liittyisi sille pohjautuvaan kirkkoyhteisöön, vaikka konkordiassa on tiettyjä teologisia ongelmia. Silloin asettuisimme selvästi reformaation perillisten rinnalle maanosassamme. Nähdäkseni liittyminen ei toisaalta vaikeuttaisi yhteyksiä katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, anglikaaneista puhumattakaan.

Todellinen reformaation merkkivuoden merkkiteko olisi todeta, että on mahdollista liittyä yhteisöön, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaakaan omia kriteerejä.

  • Mielipidekirjoitus Kotimaassa 13.10.2017
  • Prof. emerita Anneli Aejmelaeus kannatti tätä Kotimaassa 20.10.2017 julkaistussa kirjoituksessaan Aika ekumeeniselle merkkiteolle, jossa hän kuvasi myös Leuenbergin yhteisön teologista kehittymistä viime vuosina.

Uusvanha soitin, uustuttu soittaja ja uutta ruoka-apua

Konserttien jälkeen kirkosta löytää monenlaisia sinne jääneitä tavaroita. Sauvon kirkosta joulun 2014 alla löytyi flyygeli, joka oli sinne konserttiin tuotu ja jota ei noudettu pois. Uuden vuoden puolella sille löytyi omistajakin, joka mielellään sopivaa korvausta vastaan halusi siirtää soittimen seurakunnan omaisuudeksi. Keskellä Kipaan opettelua ja alijäämäisen – sittemmin pahasti myöhästyneen – tilinpäätöksen työstämistä kirkkoneuvosto ei katsonut olevan mahdollista sijoittaa seurakunnan varoja flyygelin, niin hyvin kuin se soikin. Niinpä perustettiin Sauvon kirkon soitinrahasto, jonka hankintaan Osuuspankista saaman lainan seurakunta takasi. Näin Sauvon kirkon musiikkia rikastuttaa liki satavuotias ja juuri peruskorjattu flyygeli.

Diakonia sai kertomusvuoden alussa toimimaan yhteistyön Sauvon S-marketin kanssa. Joka aamu seurakunta hakee sieltä ylijäämäruokaa, joka kerran viikossa, aamiaiskahvilan yhteydessä, jaetaan ruoka-avustusta tarvitseville. Asiaan sitoutuneiden vapaaehtoisten työpanos on korvaamaton – niin ruoan noutajina viranhaltijan vapaa- ja lomapäivinä kuin avustusten jakajina. Kiitokset heille!

Varhaisnuorille ja lapsille seurakunnan toiminta laajentui junnunuokkarin ja pyhäkoulujen vakiintumisen myötä. Lähetyksen suuri tempaus oli mongolialaisen jurtan saaminen lokakuun alussa viikoksi Sauvon seurakuntataloon. Sen avulla Kylväjä esitteli työtään Mongoliassa.

Hautausmailla kokeiltiin adventin ja joulun aikana hautakynttilöiden kuorien keräystä kierrätystä varten. Sauvon hautausmaan rakennussuojeltu ulkokäymälä paloi kesällä korjauskelvottomaksi. Karunan seurakuntakoti liitettiin keväällä Karunan vesiosuuskunnan putkiin, ja liitosvalmius on olemassa myös Karunan kirkolla.

Seurakunnan pitkäaikainen lähetyssihteeri Elli Nurmi, Lähetys-Elli, kuoli pääsiäisviikolla, ja seurakunta järjesti omaisten luvalla hänen hautajaisensa. Hautausmessu oli Sauvon kirkossa ja muistotilaisuus Sauvon seurakuntatalossa.

Pitkällä työvapaalla ollut kiinteistönhoitaja-suntio Susanna Wasström palasi töihin kesäkuussa. Syksyllä kanttori Minna Higgins ilmoitti, ettei palaa virkavapaalta, vaan sanoutuu irti virastaan. Marraskuussa kirkkoneuvosto valitsi virkaa hoitaneen Eeva Moilasen virkaan siten, että hänen ensimmäinen tehtävänsä vakinaisessa virassa oli itsenäisyyspäivän ja samalla II adventin messu. Seurakunta on myös työllistänyt useita kuntouttavassa työtoiminnassa olevia.

Sauvo-Karunan seurakunnan toimintakertomuksen 2015 esipuhe

Raikasta tuulta päätöksentekoon

Seurakunta on olemisyhteisö, jonka toiminta tarvitsee lukuisia tukitoimia. Päätöksenteko ja hallinto eivät ole siis seurakunnassa olemassa itsensä vuoksi, vaan niiden tehtävänä on mahdollistaa varsinainen toiminta. Siksi erityisesti niiden on oltava (kustannus)tehokkaita, vain siten mahdollisimman paljon voimavaroja on suunnattavissa työhön seurakuntalaisten kanssa.

Päätöksenteossa keskeinen asema on seurakuntalaisten suoraan (kirkkovaltuusto) tai välillisesti (kirkkoneuvosto, johtokunnat, alueneuvostot) valitsemilla luottamushenkilöillä. Toiminnan sujuvuudelle on tärkeää, että päätösvaltaa ei pidetä yhtään sen ylempänä kuin toiminnan kannalta ja säädösten puitteissa on tarpeen. Toimivaltaa on siis uskallettava delegoida tehtävien kannalta mielekkäälle tasolle.

Suuri osa e.m. luottamuselinten työstä kohdistuu vuosittaiseen rutiiniin. Etenkin välillisesti valitut elimet voivat olla lisäksi suureksi hyödyksi toiminnalle kehittämällä keskusteluissa ideanpoikasia ja tarkempaa hahmottumista kaipaavia ajatuksia toiminnasta. Vielä kirkkoneuvostonkin tasolla päätetään asioista, joista on parempi muodostaa päätös keskustelun perusteella kuin äänestämällä valmiista päätösesityksestä.

Seurakunnan suuret linjat vuosikymmeneksi tai pidemmällekin ajalle määritellään strategiassa. Rovaniemen seurakunnalla ei ole nyt voimassa olevaa strategiaa. Kirkkoherrana aloittaisin jo ensi syksynä seurakunnan stretegian laatimisen – alhaalta päin. Jo toimivilta ryhmiltä, henkilökunnalta ja luottamushenkilöiltä kerättäisiin ajatuksia tarpeista, toiveista ja mahdollisuuksista ensi syksyn ja talven aikana. Kertynyt aineisto olisi sitten reformaation merkkivuoden 2017 keväällä johtokuntien ja kirkkoneuvoston käsittelyssä, ja ensi vuoden alkusyksystä kirkkovaltuusto vahvistaisi strategian. Näen tällaisen prosessin sitouttavan luottamushenkilöt ja henkilöstön strategiaan.

Hallinnon ja päätöksenteon tehostamiseen kuuluisi johdollani luonnollisesti myös asiakirjojen sähköinen jakelu ainakin välillisesti valituille luottamuselimille. Näin säästettäisiin työpanosta, aikaa ja luonnonvaroja sekä pystyttäisiin suuntaamaan työpanosta enemmän sisällön tuottamiseen, mikä puolestaan parantaisi valmistelun laatua.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

Raikasta tuulta työyhteisöön

Vaalinäytteiden kirkkokahvien yleisökysymyksissä on nostettu esille seurakunnan henkilöstön työhyvinvointiin liittyvät asiat, joihin liittyy myös johtaminen – erityisesti henkilöstön.

Olen hakenut rauhallisin mielin suuren seurakunnan johtajan virkaa. Minulla on siihen riittävästi elämänkokemusta, työkokemusta ja kirkon johtamiskoulutusta. Jatkuvasti päivitän osaamistani – viimeksi alkukuusta hiippakunnallisessa johtamisen koulutuspäivässä. Luotan myös Oulun tuomiokapitulin arvioon siitä, että juuri minulla on parhaat edellytykset hoitaa Rovaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaa. ­

Valintani jälkeen Rovaniemen seurakunnassa alkaisi ensi syksynä strategiatyön rinnalla työhyvinvoinnin parantaminen. Jokaisen tehtävät, työn kuormittavuus ja henkilökohtaiset edellytykset selvitettäisiin. Näin tehtävät ja niiden jakautuminen päivitettäisiin oikeudenmukaisesti vastaamaan seurakunnan todellisia tarpeita. Luonnollisesti haluaisin myös selvityksen työtiloista, sillä valitettavan moni työkyvyttömyys maassamme johtuu sairaista tiloista.

Tavoitteenani on kehittää Rovaniemeä seurakuntana, johon mielellään tullaan töihin, jossa jaksetaan työskennellä ja jossa voi kehittyä ammatillisesti. Haluan henkilöstön kehittävän itseään ammatillisesti, jotta kenenkään ei tarvitse työskennellä koko ajan osaamisensa äärirajoilla. Innostan ja kannustan opiskeluun ja pätevöitymiseen – jo sitäkin varten, että runsaan vuosikymmenen päästä joku seurakunnan nuoremmista papeista voisi edes saada vaalisijan seuraajakseni.

Työhyvinvointi kytkeytyy johtamiseen. Rovaniemen seurakunta on niin suuri, että tarvitaan useampi johtamisen taso. Kirkkoherra johtaa seurakuntaa, mutta hän ei voi olla kovin runsaan joukon lähiesimies. Vastaavasti seurakunnan jokaisen työntekijän tulee tuntea oma lähiesimiehensä ja tuntea häneen luottamusta. Kirkkoherrana haluan huolehtia, että johtamisen joka tasolla toteutuvat hyvän johtamisen viisi E:tä – empatiakyky, ennustettavuus, elastisuus, energisyys ja eettisyys.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

Raikasta tuulta Rovaniemelle

Olen Kalle Elonheimo ja toivon Sinun äänestävän minut Rovaniemen kirkkoherraksi 28. helmikuuta.Kalle00784SquareSuuri

Haluan, että usko Kristukseen on voima ja turva jo tässä elämässä sekä kannustaa tekemään paremmaksi paikaksi elää niin Rovaniemeä kuin koko maailmaa.

Haluan tuoda uusia näkökulmia Rovaniemen seurakuntaan, jotta se koskettaisi seurakuntalaisia yhä syvemmin ja muuttuisi yhä elävämmäksi Jumalan kansan ilmentymäksi.

Haluan käyttää kaiken taitoni Rovaniemen seurakunnassa ja todistaa Kristuksessa ilmestyneestä Jumalan rakkaudesta runsaan vuosikymmenen ajan.

Pappi ja kirkkoherra

Olen toiminut pappina runsaat 30 vuotta, puolet ajasta kirkkoherrana tai muuten seurakunnan toiminnasta vastaavana.

Pappiskokemusta minulla on kaupungista ja maaseudulta, Suomesta ja ulkomailta, suomeksi ja muilla kielillä. Kirkollisia toimituksia olen hoitanut suomen lisäksi ruotsiksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi ja hollanniksi.

Kirkkoherrana olen huolehtinut runsaan vuosikymmenen seurakunnan toiminnan johtamisen lisäksi hallinnosta ja henkilöstöstä sekä kiinteistöihin liittyvistä projekteista.

Nykyisessä virassani vuoteeni sisältyy elämän kirjo – perhekerhokirkko, varhaisnuorten pyhiinpyöräily, rippikoulu, kasteperheet, vanhukset, läheisensä menettäneet, veteraanit… Diakoniasta saan päivittäin viestejä, sillä vaimoni Katri on toiminut jo yli 20 vuotta diakonissana eri seurakunnissa.

Toiminnan ja hallinnon johtaminen

Hallinnon ja johtamisen osaamistani olen kehittänyt ylimmällä kirkon tarjoamalla koulutuksella ja tutkinnolla. Toiminnan osaamista pidän yllä mm. teologisella tutkimuksellani, jota olen siis jatkanut tohtorintutkinnon jälkeenkin. Tutkijan koulutuksesta olen huomannut olevan hyötyä myös seurakunnan hallinnossa ja johtamisessa.

Ekumenia ja yhteinen jumalanpalvelus

Rovaniemen_kirkkoEkumenia on aina ollut minulle tärkeä. Pyhiinvaellukset ovat minulle käytännön tapa elää kristittyjen yhteyttä todeksi ja hoitaa hengellistä elämää.

Jumalanpalvelus ja erityisesti ehtoollinen ovat minulle rakkaita. Työskentelen sen puolesta, että seurakuntalaiset viettäisivät yhdessä ehtoollista, vaikka heillä olisi erilaisia hengellisiä painotuksia ja näkemyksiä.

Seurakunnan voimavarat ja kirkon kehittäminen

Seurakunnan tärkein voimavara on elävä seurakunta, joka rukoilee, lukee Jumalan sanaa ja kokoontuu yhteen. Toimintaan sitoutuneita seurakuntalaisia tarvitaan myös huolehtimaan tehtävistä, joihin henkilökunnan työpanosta ei pystytä suuntaamaan.

Motivoitunut ja hyvinvoiva henkilökunta on toinen tärkeä voimavara. Oikeudenmukaisella ja samalla henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarpeet huomioon ottavalla johtamisella haluan edistää työssä jaksamista. Ammatillista kehittymistä pidän tärkeänä jokaiselle.

Olen tehnyt kirkkomme toimintaan useita aloitteita, joista näkyvimmin toteutui Kirkko Suomessa 850 vuotta (2005). Kun näen kehittämismahdollisuuden tai epäkohdan, ryhdyn etsimään ratkaisuja.

Vapaalla

Rovaniemellä minut voisi vapaa-aikanani tavata talvisin suksien tai luistinten, kesäisin maantiepyörän päältä – tai nyt rippikoulua käyvän jalkapalloilijan kannustajana kentän reunalla.

Vaaliesitteeni teksti

Katso myös esittelyni ja ansioluetteloni.

Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.