Calvin Raamatun vaikutuksesta politiikkaan ja vapauteen

12th International Congres20180826_194242s on Calvin Research, 26.-30.8.2018, Westminster Theological Seminary, Philadelphia, PA, Yhdysvallat

Kansainvälisen Calvin-tutkimuskongressin (ICCR) 12. kokoontuminen oli 26.-30.8.2018 Westminsterin teologisessa seminaarissa (WTS, Westminster Theological Seminary) Philadelphiassa, Yhdysvalloissa. WTS:n perusti 1929 muutama professori, joille Princetonin teologinen seminaari oli tullut liian liberaaliksi. Verkkosivuillaan (wts.edu) se kuvaa nykyistä opetustaan mm. sanonnoilla eksegeettisellä pohjalla oleva systematiikka, raamatullinen sielunhoito, Kristus-keskeinen julistus ja perusteellinen historiallinen teologia. WTS:n presidentti, suomalaista sukujuurta oleva Dr Peter Lillback, kuuluu ICCR:n johtokuntaan (presidium). WTS:n kampus sijaitsee n. 20 km Philadelphian keskustasta pohjoiseen Glensiden esikaupungissa.

Pääesitelmien pitäjät oli presidium valinnut ja kutsunut hyvissä ajoin. Pääesitelmiä oli seitsemän. Lyhytesitelmät presidium valitsi kuluvan vuoden helmikuun loppuun mennessä sille toimitetuista abstrakteista. Lyhytesitelmä­sessioita oli 13, ja lyhytesitelmiä 39, siis kutakuinkin yhtä paljon kuin edelliskerrallakin.

Toisin kuin aiemmin, nyt edes pääesitelmien tekstejä ei jaettu, joten alla olevat referaattini perustuvat kuunnellessani tekemiini muistiinpanoihin. Edellisistä kongresseista tämänkertainen poikkesi myös oheisohjelman osalta: ei ollut minkään tahon järjestämää vastaanottoa eikä ekskursiota, jonka yhteydessä olisi tutustuttu seudun kirkolliseen elämään tai historiaan. Syynä lienee se, että järjestäjä on suurkaupungissa toimiva pieni seminaari, joka ei ole myöskään suoraan kytköksissä mihinkään paikalliseen kirkkoon.

20180829_084039

ICCR:n uusi puheenjohtaja Karin Maag ja sihteeri Arnold Huijgen

ICCR:n puheenjohtajana vuodesta 2002 toiminut prof. Herman Selderhuis jätti tehtävän, ja maanantaina 27.8. pitämässään kokouksessa presidium valitsi uudeksi puheenjohtajakseen Dr. Karin Maagin, joka johtaa Calvin Seminaryn yhteydessä toimivaa Meeter Centeriä Grand Rapidsissa Yhdysvalloissa.

Seuraavan kokoontumisen paikka ei selvinnyt kongressin päättymiseen mennessä.

 

 

 

Pääesitelmät / 7

Calvin’s Distinctive Political Ideas Compared to His Protestant Colleagues | Dr. Scott M. Manetsch / Trinity Evangelical Divinity School, USA

Esitelmä keskittyi ruhtinaan tai muun esivallan vastustamisen edellytyksiin ja oikeutukseen. Käsiteltävänä oli Calvinin lisäksi kolme monarkomakia (monarchomaques), monarkki vastaan taistelevaa, merkittävimpinä heistä Theodero de Bezé. Historiallisena kontekstina oli Ranskan hugenottien tilanne 1500-luvun puolivälin jälkeen.

Calvin opetti kuuliaisuutta esivallalle. Maallinen valta on Jumalan asettama hyvä järjestys, joka on ihmisen hyvinvoinnille välttämätön ja jossa toimivat ihmiset toteuttavat kutsumustaan. Raamatullisena pohjana hänellä on erityisesti Room. 13 ja 1. Piet. 2. Vastarinnalle hän näkee kolme mahdollisuutta. 1) Jos esivalta edellyttää toimimaan uskon vastaisesti, yksittäinen kristitty voi harjoittaa passiivista vastarintaa. 2) Jumala lähettää joskus toimijoita, joiden tehtävänä on poistaa väärä esivalta tehtävästään. 3) Jos ylempi viranomainen toimii väärin, alemman viranomaisen on toimittava, joko tilanne korjaten tai muuten asiaan puuttumalla, sillä viranomaisella on ensi sijassa vastuu ihmisten hyvinvoinnista ja oikeuden toteutumisesta. Viranomaiset ovat ihmisiä varten. Calvin esittää ajatuksen jo reformatorista toimintaa edeltäneessä Seneca-kommentaarissaan, jossa taustalla ovat antiikin kirjoittajat ja roomalainen oikeus. Myös reformaattorina Calvin tukeutuu roomalaiseen oikeuteen eikä esitä raamatullisia perusteita vastarinnalle.

Toisin on monarkomakien osalta. He esittävät raamatullisia perusteita tyranniksi muuttuneeseen hallitsijaan kohdistuvalle vastarinnalle.

Calvin and Politics According to the Mosaic Harmony | Dr. Barbara Pitkin / Stanford University, USA

Calvin ryhtyi 1550-luvun lopulla laatimaan 2.-5. Moos. koskevaa selitysteosta, jossa hän kokosi Lakia koskevat osat harmoniaksi. Teos ilmestyi 156?, omistetuna silloin 9-vuotiaalle Henri ?:lle, josta oli juuri tullut Ranskan kruununperijä. Tuohon aikaan reformaatio oli levinnyt laajalle Henrin vanhempien hallitsemille alueille. Kolmannes Genevessä opiskelleista papeista lähti työhön kyseisille alueille noihin aikoihin. Omistuskirjoituksessa Calvin ottaa esille kuningas Joosian, joka oli tullut nuorena hallitsijaksi ja jonka aikana temppelistä lakikirja. Joosia toi lain jälleen voimaan. Koko laki tuli lukea kansalle joka seitsemäs vuosi ja sitä tuli jatkuvasti opettaa kansalle. Esipuheessa tulee esille myös Dtn 17:14-20, jossa on kuningasta koskevia määräyksiä. Kuninkaalla tulee olla lain koko teksti käytettävissään ja hänen tulee perehtyä siihen jatkuvasti. Calvin halusi selvästi antaa esipuhellaan nuorelle kruununperijälle ohjeita hyvään hallitsemiseen.

A Comparison of Calvin and Other Exegetes on 1 Samuel 8 | Dr. Oliver Millet / Sorbonne, Ranska

Kyseessä oli kongressin ainoa ranskankielinen esitys, jonka englanninnos jaettiinkin osanottajille.

Selitettävässä Raamatun kohdassa Israelin kansa pyytää Samuelilta kuningasta ja Samuel varoittaa kuninkuuden mukana tulevista asioista. Kohta oli läntisen poliittisen ajattelun locus classicus, mutta Calvinin ajattelun tutkimuksessa se on jäänyt hyvin vähälle huomiolle – ehkä siksi, että Calvinin 107 saarnaa 1 Sam:sta ovat säilyneet vain latinankielisinä käännöksinä. Alunperinhän Calvin oli saarnannut ne ranskaksi geneveläis-kansainväliselle seurakunnalle, jossa oli myös paljon ranskalaisia pakolaisia.

Kirkkoisät olivat selittäneet kohtaa ilman poliittisia kytköksiä. Wittenbergin luterilaisia kohta ei myöskään saanut selittämään valtkentiden kannalta. Poliittisen ulottovuuden toi Johannes Brenz, joka painotti hallinnon magistraalista muotoa. Monarkia ei ole Brenzille sinänsä pahaa, mutta hän näkee siihen sisältyvän vaaran muuttua tyranniaksi.Hän kiinnittää myös huomiota siihen, että Samuel tyytyy varoittamaan kuninkuuden mahdollisesti mukanaan tuomista huonoista puolista: Samuel toimi oikein varoittaessaan, mutta myös suostuessaan kansan yksimieliseen pyyntöön. Siinä hän osoitti, että hallitsijan tulee taipua, jos kansa yksimielisenä pyytää jotakin, mutta ennen taipumista kertoa seurauksista.

Kun Calvin saarnasi kohdasta vuonna 1561, hänellä oli käytössään useita reformatorisia kommentaareja. Hän oli myös jo käyttänyt kohtaa Institutiossaan. Saarnassaan hän ottaa ensiksi esille sen, että kristillisellä esivallalla on myös uskonnollisia tehtäviä, sillä hyvään poliittiseen vallankäytöön ja hallintoon kuuluu myös uskonnosta huolehtiminen. Sen tulee myös tähdätä sekä Jumalan tahdon kunnioittamiseen että lähimmäisestä huolehtimiseen. Siten hän yhdistää käytännöllisyyden, pragmaattisuuden raamatulliseen dogmatiikkaan. Esivalta on vastuussa Jumalalle, kansalaiset esivallalle.

For the Dead or for the King? Prayer and Intercessions in Reformed and Roman Catholic Traditions | Dr. Elsie McKee / Princeton Theological Seminary, USA

20180829_083847Esirukous on kulunut kristilliseen jumalanpalvelukseen Uuden testamentin ajoista lähtien. 1 Tim. 2:1-2 mukaan siihen kuuluu myös rukous esivallan puolesta. Roomalaisen liturgian mukaisen messun litaniasta se oli kadonnut sydänkeskiaikaan mennessä, mutta osassa Lännen kirkkoa se oli käytössä, sillä gallikaanin liturgia oli säilyttänyt sen osana messun litaniaa. Erillisissä rukouspalveluksissa esivalta voitiin myös ottaa esirukoukseeen.

Kun Luther uudisti litanian reformatorisen ajattelun mukaiseksi poistamalla siitä m.m. rukouksen paavin puolesta, hän lisäsi sisältöön rukouksen esivallan puolesta. Zwingli korvasi litanian esirukouksella, jossa rukoiltiin myös maistraatin ja uskonsa takia kärsivien puolesta. Bucerin esirukouksessa rukoiltiin kaikkien ihmisten puolesta, ja Strassburgin vuosinaan Calvin otti käyttöön Bucerin rukouksen. Geneveen palattuaan hän otti jokasunnuntaiseen käyttöön esirukouksen, jossa muistettiin myös esivaltaa sekä uskonvainoissa kärsiviä.Calvinin työtoveri Viret piti suurena puutteena, jos esivallan puolesta ei rukoiltu.

Calvinin tiedetään käyttäneen jumalanpalvelusrukouksissaan kerrasta toiseen samaa sanamuotoa. Rukouksen piiriin hän otti koko maailman, siis myös uskon ulkopuolella olevat, uskonsa tähden kärsivät sekä valta-asemassa olevat.

Calvin’s Use Of Augustine in His View on Church & State | Dr. In-Sub Ahn / Chongshin University and Theological Seminary, Korea

Calvin yhteiskunnan järjetystä koskevan teologian taustalla on Augustinus, reformaattorille kirkkoisä par excellence. Vaikutus näkyy regimenttien erottamisessa sekä kirkon ja valtion suhteessa.

Augustinukseen vedoten Calvin toteaa Institution ensimmäisessä laitoksessa (IRC1536), että rangaistessaan hallitsijan tulee pidättäytyä henkilökohtaisesta intohimosta ja vihasta sekä tulee osoittaa sääliä rangaistavan inhimillistä heikkoutta kohtaan. Hän myös esitti, että valtion ja kirkon tulee suvaita epäortodoksisia näkemyksiä.

Vuoden 1543 laitos (ICR1543) ilmestyi Calvinin Geneveen paluun jälkeen. Hän oli lisännyt erityisesti kirkkokuria koskevia Augustinus-sitaatteja. Kirkkokurin tuli olla maltillista ja sen tuli tarkata rangaistavien terveyttä.

Lopullinen Institutio ilmestyi latinankielisenä 1559 ja ranskankielisenä 1561. Sitä laatiessaan Calvin oli Geneven merkittävin kirkollinen vaikuttaja, joki oli taistellut sen puolesta, että kirkko hoitaa itse kirkkokuriin kuuluvat asiat. Toisaalta hän puolusti – anabaptisteja vastaan – valtion oikeutusta toimia ja olla olemassa. Kuvatessaan näkyvää kirkkoa hän käytti Augustinuksen ajatuksia. Niiden pohjalta hän kuvasi kirkolla äitinä olevan kolme tehtävää: näkyvässä kirkossa voimme elää hengellistä elämää, läpi elämän meidän tulee varttua kirkossa ja ilman kirkkoa emme voi odottaa syntien anteeeksisaamista emmekä pelatusta. Valtion tehtävänä oli tukea kirkkoa.

Kirkon ja valtion suhteesta toisiinsa Calvin käyttää sielu-ruumis -analogiaa. Kirkkoa koskee Kristuksen hengellinen valtakunta, valtiota maallinen jurisdiktio. Nämä kaksi ovat täysin erilaisia, mutteivat kuitenkaan toistensa vastakohtia.Täysin erilaisinakin ne ovat yhteydessä toisiinsa – kuten sielu ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa. Kuten ruumis on sielua varten, valtio on kirkkoa varten: valtion tulee suojella hartauden harjoittamista, puolustaa tervettä oppia ja kirkon asemaa sekä edistää yleistä rauhaa. Kirkko puolestaan on valtion omatunto. Valtio on tarpeen viimeiseen päivään asti, mutta sen jälkeen sitä ei tarvita.

Calvin käytti Augustinusta oman elämänsä ja yleisen valtiollis-yhteiskunnallisen kehityksen raameissa.

Esitelmänsä lopuksi Ahn luonnehti Calvinin suhdetta Augustinukseen kolmella kysymyksellä ja vastauksella:

– Oliko Calvin Augustinuksen oppilas? Oli.

– Jos oli, oliko hän yhteiskunnallisessa ajattelussaan Augustinuksen kopio? Ei ollut.

– Kuka ja mikä Calvin sitten oli kirkon ja valtion välisen suhteen osalta? Augustinuksen interkultturelli oppilas.

Sex, Marriage and Family in John Calvin’s Geneva | Dr. John Witte / Emory Law School, USA

Calvin uudisti avioliiton teologiaa ja lainsäädäntöä. Geneven lainsäädäntöön otettiin määräyksiä avioliiton julkisesta solmimisesta, avioerosta ja eronneen uudelleen avioitumisesta. Calvin käytännössä kirjoitti säädöksiä ja konsistorin jäsenenä hän käsitteli jatkuvasti perheasioita. Hänen tiedetään toimittaneen ainakin 275 vihkimistä.

Avioliittoon vihkiminen edellytti julkista kihlausta ja kuulutuksia. Kihlauksen hyväksi kestoksi katsottiin neljästä kuuteen viikkoa. Niiden aikana pari ehti valmistautua avioliiton solmimiseen ja seurakunta ehti selvitellä, onko avioliitolle esteitä. Kuulutukset luettiin kirkossa, ja koska avioliittoon vihkiminen tapahtui jumalanpalveluksen alussa, ne olivat samalla seurakunnalle kutsu osallistua vihkimiseen. Vihkiminen oli mahdollista minkä tahansa päivän jumalanpalveluksen yhteydessä, lukuun ottamatta vuoden neljää ehtoollissunnuntaita. Vihkiminen oli siten seurakunnan tapahtuma, mutta sillä ei ollut minkäänlaista sakramenttiluonnetta.

Vihkiliturgian Calvin kirjoitti 1542 ja tarkisti 1545 Kirkollisissa järjestyksissä. Vihkiminen alkoi avioliittoon liittyvillä lukukappaleilla. Seuraavana osan olivat kysymykset, joilla varmistettiin, että puolisot ymmärtävät avioliiton solmimisen painavuuden ja ovat vapaaehtoisesti solmimassa avioliittoa. Seurakunnalta kysytään, onko avioliitolle tiedossa mitään esteitä. Vihkiminen jatkuu vihkivaloilla. Niitä seuraavata siunaus, rukous ja lisää lukukappaleita. Varsinaista vihkipuhetta ei ole, sillä vihkimistä välittömästi seuraavan jumalanpalveluksen saarna voi toimia myös vihkipuheena. Vihkimiseen ei myöskään liity mitään ulkoisia muotoja, ei edes sormuksien vaihtamista.

Vihkimisen lukukappaleet käsittelevät molemminpuolista rakkautta, uskollisuutta ja huolenpitoa, mutta niissä ei ole mainintaa lisääntymisestä. Calvinin ymmärryksen mukaan avioliitto on nimenomaan kahden ihmisen liitto ja muodostaa perheen, vaikka lapsia ei olisikaan. Vihkiminen on seurakunnan tapahtuma, ei perheen juhla. Vihittävien perheillä ei ole edes erityisiä paikkoja jumalanpalveluksessa, ja pari on saapunut kirkkoon yhdessä, sulhasen haettua morsiamen tämän kotoa.

Konsistorin käsiteltäväksi tuli vihkimiseen ja avioliittoon liittyviä asioita jatkuvasti. Osa kosketti kuulutusten puuttumiseta – ratkaisu oli yleensä yksinkertainen lykätä vihkimistä siten, että kuulutukset ehdittiin hoitaa. Väärällä muodolla solmittujen avioliittojen osalta ratkaisuna oli usein vihkivalojen uusiminen kirkossa. Villeiksi yltyneet hääjuhlat olivat kolmas vihkimiseen liittyvä asiaryhmä.

Calvinin ajan Genevessä avioero oli mahdollinen, ja sitä saattoi hakea niin mies kuin vaimokin. Lapsettomia aviopareja, jotka tulivat asiasta puhumaan, Calvin m.m. opasti ajattelemaan, voisivatko he toimia sijaisperheenä lapselle, joka on jäänyt orovoksi tai jonka koti on väkivaltainen.

What is a Good Political Order According to Calvin? | Dr. Cornel Zwierlein / University Bamberg – Erfurt, Saksa

Calvinille yhteiskuntajärjestystä koskevan ajattelun lähteinä oli niin Raamattu kuin pakanalliset kirjoittajat. Hänen juristikoulutuksensa näkyi hänen saarnoissaan, ja hänen yhteiskuntajärjestetystä koskevaa ajattelua tulee merkittävästi näkyviin hänen 2 Sam. pitämistään saarnoista. Niissä näkyy hänen ajatelleen, että tyrannin seuraaminen merkitsee Jumalan hylkäämistä. Toisaalta näkyy, että uutta hallitsijaa ei valinnut kansa vaan Jumala.

Kirkon ja valtion suhteen osalta Calvinillekin keskeinen raamatullinen lähde on Rm 13. Hän puolusti kirkon itsenäisyyttä, erityisesti kirkkokurin ja sen ankarimman ilmentymän, ekskommunikaation osalta.

Kun tarkastellaan, kuka lopulta voi tietää totuuden, Calvin pitää arvossa Gamalielin toimintaa: viime kädessä Jumala antaa toiminnalle siunauksen tai saa sen loppumaan. Käytännössä hän kuitenkin tuntuu usein itse tietäneen, mikä kussakin tilanteessa on Jumalan tahto.

Calvinin vaikutuksesta Geneveen ei reformaatiossa syntynyt valtionkirkkoa, mutta tilannetta voidaan kuvata kirkollistetuksi valtioksi.

Calvinin yhteiskuntajärjestetystä koskevan ajattelun vaikutuksia näkyi seuraavalla vuosisadalla erityisesti Englannissa ja Alankomaissa, vaikka Calvin katsoi ensi sijassa Geneveä ja seuraavaksi Ranskaa – joidenkin näkemyksen mukaan tosin toisessa järjestyksessä.

Parhaan poliittisen järjestyksen osalta Calvin olisi kenties pohtinut, mikä olisi Jumalan tahdon mukaan hyvä yhteiskunnallinen järjestys.

Lyhytesitelmät / 13 sessiota / 39 esitelmää

Seuraavassa on referaattini niistä 12 lyhytsesitelmästä, joita olin kuuntelemassa. Liitteenä on oma esitykseni.

Balász Dávid Magyar, (Unkari): ’What Would Calvin Say?: Theological, Ethical, and Judicial Backgrounds of Genevan Political Authorities’ Treatment of Sodomy’

Geneven tiukan seksuaalirikoksiin suhtautumisen takana oli yhtäältä Raamattu, toisaalta roomailainen oikeus. Aviorikoksen rankaisematta jättämisen katsottiin johtavan muihin rikoksiin. Ankarinta rangaistusta, kuuolemantuomiota, käytettiin kuitenkin vain äärimmäisissä tapauksissa. Calvinilta on kirjattu toteamus, että avionrikkojat olisi hyvä ajaa pois kaupungista. Homoseksuaalisuuden katsottiin olevan yksi haureuden muoto eikä siitä ollut omia erillisiä säädöksiä.

Victor E. D’Assonville (Etelä-Afrikka): ’Greek Physicians and Cancer: Calvin’s Critical Observations On A Latin Translation of Erasmus’

Erasmus oli kääntänyt 2 Tim. 2:17 sanan gaggraina ’cancer’, syöpä. Calvin esitti kyseisen kohdan kommentaarissaan, että Erasmus oli väärässä, ja käänsi ’gangraena’, kuolio. Lääketieteen auktoriteetit Celsius ja Galanus olivat hekin eri mieltä, kumpaan kreikankielinen sana viittasi.

Arnold Huijgen (Hollanti): ’John Calvin’s Theological Anthropology Reconsidered’

Ihminen on aina Jumalan edessä. Ilman Jumalaa kukaan ei ole täysi ihminen. Jumalan kuvana ihminen on enkelien ja eläinten välissä. Hänellä on Jumalan lahjana kuolematon sielu. Inhimillisiksi meidät tekee vastuumme Jumalan edessä.

Calvinin seksuaalisuutta koskevassa ajattelussa näkyy tendenssi kohti miehen ja naisen tasavertaisuutta.

Alden C. McCray (Skotlanti): ’”We Know that God Has No Passions”: The Impassibility of God in Calvin’s Biblical Commentaries as a Test-Case for the Divine Attributes’

Jumalan ja ihmisen välillä on laadullinen ero. Siksi Calvinin mukaan on virheellistä siirtää ihmisominaisuuksia Jumalan ominaisuuksiksi, vaikka niihin viittaavia sanoja käytettäisiinkin.Siten esim. Jumalan viha on erilaista kuin ihmisen viha, sillä Jumalan vihaan ei kuulu tunne..

Forrest Buckner (USA): ’Love For Neighbor in Calvin’s Preaching’

Jumalan pelon tarkoitus on johtaa rakastamaan lähimmäistä. Teemaa on yleensä tutkittu Institution ja kommentaarien pohjalta. Calvin oli paljon tekemisissä sosiaalisten kysymysten kanssa. Saarnoista ilmenee, että hän liitti Jumalan rakastamisen ja lähimmäisen rakastamisen kiinteästi toisiinsa. Lähimmäisenrakkaus on todistus maailmalle ja kristityn uskon aitouden koetinkivi. Lähimmäisen hyvää tulee etsiä aktiivisesti. Perusteina tälle ovat ihminsyys ja inhimillisyys, Jumalan sana, köyhien tilanne uskon koetinkivenä, tuomion pelko, Jumalan antamat voimavarat ja Jumalan todistus. Tarkoitus on toteuttaa vanhurskautta ja oikeudenmukaisuutta.

Eric Kayayan (Etelä-Afrikka / Ranska): ’From Israel to Geneva: Calvin’s Sermons on Deuteronomy As Second Instruction on God’s Government in the Wake of the Elections Of 3 February 1555’

Maaliskuusta 1555 heinäkuuhun 1556 Calvin saarnasi arkisin yhteensä runsaat 200 saarnaa Deuteronomiumista. Saarnasarja alkoi 1½ kuukautta Calvinille voitollisten vaalien jälkeen. Ajoituksen tekee mielenkiintoiseksi se, että saarnatekstien kommentaari ilmestyi vasta 1563. Calvin näet usein julkaisi kommentaarin saarnaamistaan Raamatun kirjoista hyvin pian saarnojen jälkeen – ikään kuin osaksi samalla työllä.

Deuteronomiumissa Mooses toistaa Siinain vuorella saamansa lain, jotta kuulijat pysyisivät liitossa. Tähän tilanteeseen Geneven samastaen Calvin haluisi saarnoillaan pitää kuulijansa uudessa liitossa. Hän näki jatkumon Abrahamista lain kautta Kristukseen. Hän ei pidä evankeliumia lain vastakohtana.

Samalla Calvin halusi opastaa raateja ja muita johtajia oikeaan toimintaan. Tarkoitus on palvella Jumalaa lähimmäisissä ilman oman edun tavoittelua. Hän haluaa myös saada sopivia ehdokkaita julkisin tehtäviin, sillä huonot valinnat voivat estä Jumalan siunauksen jakamisen.

Thapelo Khumalo (Etelä-Afrikka): ’Calvin’s Reply to Sadolet As An Extension Of His Pastoral Ministry’

Keväällä 1538 Calvin ja Farel karkotettin Genevestä ehtoollisen viettoa koskeneen kiistan vuoksi. Katolinen kirkko näki siinä tilaisuuden saada 1535 reformaatioon liittyneen kaupungin takaisin helmoihinsa. Kardinaali Sadolet (Jacopo Sadoleto) kirjoitti kaupungille kirjeen, jossa luvattiin ottaa se takaisin katolisen kirkon huomaan. Geneven raadit huomasivat, ettei niistä – eikä kaupunkiin jääneistä papeista – ollut vastaamaan kardinaalille. Niinpä ne nöyrtyivät ottamaan yhteyden Strassburgista uuden kodin löytäneeseen Calviniin ja pyytämään häntä laatimaan vastauksen.

Calvin näki pastoraaliseksi velvollisuudekseen ryhtyä puolustamaa Genven reformaatiota ja laati, viikon ahkerasti kirjoittaen, vastauksen. Siinä hän ilmaisi huolensa geneveläisten pelastuksesta. Vastaus vakuutti Geneven raadit – ja ilmeisesti myös vastapuolen, sillä keskustelu ei enää jatkunut.

Vastaus Sadolet’lle oli selväs ilmaus siitä, miten Calvin kantoi pastoraalista huolta Geneven kirkosta silloinkin, kun hän oli sieltä pois karkoitettuna.

Jeannette Kreijkes–van Esch (Hollanti): ’Calvin and Chrysostom’s Understandings of the Confirmation of the Gospel: By Miracles or the Internal Witness of the Spirit?’

Calvin ei antanut ihmeille eikä tunnusteoille paino uskon vahvistamisessa. Evankeliumin vahvistaa ihmisessä Hengen työ hänessä, eivät puhe ja tieto (kuten Erasmus esitti) eivätkä ihmeet (kuten Chrysostomos esitti). Calvin hylkäsi Chrysostomoksen näkemyksen, että Jumalan tuntemisen voisi pohjautua ihmeisiin. Itse asiassa Chrysostomos kuitenkin esittää, epäuskoiset tunnistavat uskovissa olevan Hengen ihmeiden kautta, uskovat kasteen kautta.

Calvin käytti Chrysostomosta epätarkasti, selvästikään hänen ei ollut tarkoitus käyttää tätä historiallisena auktoriteettina. Hänellä oli vain pinnallinen käsitys siitä, mitä Chrysostomos tarkoitti ihmeillä.

Preston McDaniel Hill (Skotlanti): ’”The Useful and Not-To-Be-Despised Mystery of a Most Important Matter”: The Place of Christ’s Descent into Hell in the Theology of John Calvin’

Aihe on vähän tutkittu, vaikka se on merkittävä Institutiossa, kun Calvin haluaa soittaa liityvänsä apostoliseen perintöön. Hänen ajattelunsa taustalla tässä kysymyksessä ovat Farel, Lefevre d’Etaples ja Erasmus.

Kristus oli osallinen kaikista kuoleman osiota ja tuskista. Hän kärsi sekä ruumiinsa että sielunsa osalta. Kristus suostui tuonelan valtaan. Tuonelaan laskeutuminen liittyy tunteeseen olla Jumalan hylkäämä. Hän saattoi tuntea olevansa Jumalan hylkäämä vain, koska hänellä olii ihmissielu. Tuonelasta hän rukoili Jumalaa. Tuonelan tuskat ovat eri asia kuin ristin kärsimys, sillä ristin kärsimys koski ruumista, tuonelan tuskat sielua. Kummatkin olivat tarpeen, sillä vain Kristuksen täydellinen kuuliaisuus teki pelastuksemme mahdolliseksi.

Lyle Dean Bierma (USA): ’The Efficacy of Baptism in the 1536 Institutes’

Vuoden 1536 Institutiossa on sakramentin instrumentaalinen luonne monien tutkijoiden mielestä kyseenalainen. Kasteessa sen mukaan on toki lupaukset ja usko, mutta kasteen vesi ei pelasta. Tässä Calvin ei kuitenkaan puolusta Zwinglin sakramenttikäsitystä, vaan kritisoi katolista käsitystä. Hän ei kiellä täysin sakramentin instrumenttiluonnetta, vaan toteaa m.m. Jumalan ruokkivan uskoa sakramenteilla. Ne ovat Jumalan työvälineitä lahjojensa jakamiseksi ja siten myös pelaskutn armon välineitä. Ne tarjoavat Kristuksen ja hänessä taivaan lahjat.

Myöhemmin Calvin esittää, että kaste on armon väline, mutta että sen vaikutus saattaa ilmetä vasta pitkän ajan kuluttua.

Calvinin näkemys sakramenteista sekä niiden vaikuttavuudesta ja instrumentaalisesta luonteesta vaihtelivat vuosien varrella, mutta silti hänellä oli jatkumo. Hän haasto niin katolisen opin kuin Zwinglin ajatukset.

Dolf Britz (Etelä-Afrikka): ’Calvin’s Exposition of the Sixth Commandment in Teaching Children’

Kirkkojärjestys tarkoitti Calvinille kirkon rakennetta ja hallintoa koskevien säädösten lisäksi ohjeita kristilliseen elämään. Myös katekismuksessa kristillinen elämä on tärkeä teema. Calvinille lain antaminen merkitsee Kristuksen saarnaamista, koska laki johtaa etsimään anteeksiantoa. Kuudennen [luterilaisen laskennan mukaan viidennen] käskyn päämääränä on se, ettei ketään saa loukata. Sen on tarkoitus johtaa Jumalaln pelkoo ja rakkauteen.

Christopher DiVietro (USA): ’True Authenticity and the Duplex Cognitio Dei’

Autenttisen ihmisen kuva itsestään ja muiden kuva hänestä ovat yhtäpitävät. Autenttisuus edellyttää tietoisuutta itsestään. Calvinilla aihe tulee esille jo Institution alussa (Ii1): todellinen viisaus kiteytyy Jumalan tuntemiseen ja itsensä tuntemiseen. Itsensä tunteminsen virtaa Jumalan tuntemisesta – kuten vuoden 1561 ranskankielinen Institutio toteaa: Jumalan tuntiessamme tunnemme itsemme.

Langennut ihminen ei kuitenkaan kykene tuntemaan Jumalaa, sillä jumalan tunteminen edellyttää Jumalan ilmoitusta, Jumalan sanaa. Ihmisen osana on pitäytyä Ne, joilla ei ole pääsyä Jumalan sanan tavoitettaviksi, saattavat tuntea Jumalaa sellaisena kuin hän näyttäytyy teoissaan.

Epistemologia nousee soteriologiasta, mutta Jumalan tunteminen ei ole vain jotakin intellektuaalista. Ilman Kristusta ja ilman hartautta ei Jumalaa voi tuntea. Ihminen ei siis tunne Jumalaa, jos hänellä ei ole suhdetta Jumalaan, ja edellytettävä suhde on Kristukseen perustuva usko.

Arvio

20180827_095540Itselleni kyseessä oli kuudes ICCR. Kongressi on muuttunut yhä yksikielisemmäksi. Yksi pääesitelmistä oli ranskaksi, yksi lyhytesitelmistä saksaksi, mutta kaikki muut englanniksi.

Tällä kerralla kongressissa oli selkeä teema, johon pääsesitelmät ja monet lyhytesitelmät nivoutuivat toisiaan täydentäen.

Aiempaa enemmän esitelmissä otettiin huomioon historiallisen tilanteen vaikutus Calvinin teksteihin – hän saarnasi ja kirjoitti ajassaan ja aikansa ihmisille.

Kiitokset

Kiitän Sauvo-Karunan seurakuntaa siitä, että saatoin osallistua Calvin-tutkijoiden maailmankongressiin työni puolesta, sekä Kirkon Ulkomaanasiain Osaston Teologisten asioiden yksikköä, Pyhän Henrikin säätiötä ja Pappisliittoa apurahoista, joilla katoin matka- ja majoituskulujani.

Turussa 11.9.2018

TD Kalle Elonheimo

Mainokset

Vapauden ristiä kohti

20180122_142802Vapaudenenristi miekkoineen kehyksen kummassakin alakulmassa. Kuvassa kaksi tummatukkaista nuorta miestä. Siinä sukuni kuva sadan vuoden takaisesta sodasta, suvussamme ilmiselvästi vapaussodasta. Kuvan nuoret miehet, isosetäni Uuno ja Yrjö, kaatuivat 27- ja 19-vuotiana. Kuvan muistan lapsuuteni ja nuoruuteni mummilasta. Nyt se on vanhimman setäni, kummisetäni seinällä. Viime kuussa otimme sen seinältä lähemmin katsottavaksi ja näimme kehyksen takana heidän kuolinilmoituksensa, kuolinpäivinä 18. maaliskuuta ja 29. huhtikuuta 1918.

Tänä keväänä palataan varmasti moneen kertaan sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Runsaan kolmen sotakuukauden aikana ehti tapahtua paljon. Paljossa tekijät toimivat senhetkisen parhaan harkintansa mukaan. Paljossa valitettavasti noina kuukausina ja niitä seuraavina pimeyden vallat saivat yliotteen, ja parhaan harkinnan sijasta toimintaa johti kosto, suuntaan tai toiseen. Tapahtumien kulun, syiden ja seurausten pohdinnalla on oma arvonsa, muisteluilla on oma arvonsa, mutta emme saa jäädä siihen. Meidän on katsottava ja kuljettava eteenpäin.

Isosedistäni vanhe20180122_142610mman kuolinilmoituksessa hänen läheisensä – vanhemmat, sisarukset ja morsian – katsovat eteenpäin todetessaan hänen lepäävän odottamassa ylösnousemuksen aamua. Kuolinilmoitus päättyy lainaukseen Raamatusta: Jos ei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.

Olemme aloittamassa paastonaikaa, olemme lähdössä kulkemaan kohti Golgataa. Sinne pystytettiin kaksi vuosituhatta sitten risti, josta tuli meille vapauden risti. Vapauteenhan Kristus meidät vapautti ristinkuolemallaan. Vapauteen pimeyden valloista, vapauteen synnin syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Vapauteen rakastaa lähimmäisiämme Jumalan arvokkaaksi tekevällä rakkaudella, jolla hän meitä rakasti. Ja rakastaa.

Kristuksen ristin, vapauden ristin sanomana on myös sovinto ja sen mahdollistama uusi alku. Sovinto Jumalan kanssa ja samalla sovinto lähimmäisten kanssa sekä siitä nouseva mahdollisuus aloittaa uudestaan, paremmalta pohjalta, Jumalan rakkauden pohjalta.

Toivon tämän vuoden paastonajan olevan meille aikaa, jolloin sydämessämme kuljemme kohti Kristuksen ristiä, vapauden ristiä, ja tarkkaamme, missä me voimme rakentaa sovintoa, missä me voimme rakastaa lähimmäisimämme Jumalan arvokkaaksi tekevällä rakkaudella, missä me voimme avata Jumalan rakkauden salaisuutta yhä uusille ihmisille. Siis: missä minä voin.

Kun kuljemme kohti vapauden ristiä, Kristuksen ristiä, kuljemme samalla jo kohti ylösnousemusta.

Siunasta paastonaikaan!

Raikasta tuulta päätöksentekoon

Seurakunta on olemisyhteisö, jonka toiminta tarvitsee lukuisia tukitoimia. Päätöksenteko ja hallinto eivät ole siis seurakunnassa olemassa itsensä vuoksi, vaan niiden tehtävänä on mahdollistaa varsinainen toiminta. Siksi erityisesti niiden on oltava (kustannus)tehokkaita, vain siten mahdollisimman paljon voimavaroja on suunnattavissa työhön seurakuntalaisten kanssa.

Päätöksenteossa keskeinen asema on seurakuntalaisten suoraan (kirkkovaltuusto) tai välillisesti (kirkkoneuvosto, johtokunnat, alueneuvostot) valitsemilla luottamushenkilöillä. Toiminnan sujuvuudelle on tärkeää, että päätösvaltaa ei pidetä yhtään sen ylempänä kuin toiminnan kannalta ja säädösten puitteissa on tarpeen. Toimivaltaa on siis uskallettava delegoida tehtävien kannalta mielekkäälle tasolle.

Suuri osa e.m. luottamuselinten työstä kohdistuu vuosittaiseen rutiiniin. Etenkin välillisesti valitut elimet voivat olla lisäksi suureksi hyödyksi toiminnalle kehittämällä keskusteluissa ideanpoikasia ja tarkempaa hahmottumista kaipaavia ajatuksia toiminnasta. Vielä kirkkoneuvostonkin tasolla päätetään asioista, joista on parempi muodostaa päätös keskustelun perusteella kuin äänestämällä valmiista päätösesityksestä.

Seurakunnan suuret linjat vuosikymmeneksi tai pidemmällekin ajalle määritellään strategiassa. Rovaniemen seurakunnalla ei ole nyt voimassa olevaa strategiaa. Kirkkoherrana aloittaisin jo ensi syksynä seurakunnan stretegian laatimisen – alhaalta päin. Jo toimivilta ryhmiltä, henkilökunnalta ja luottamushenkilöiltä kerättäisiin ajatuksia tarpeista, toiveista ja mahdollisuuksista ensi syksyn ja talven aikana. Kertynyt aineisto olisi sitten reformaation merkkivuoden 2017 keväällä johtokuntien ja kirkkoneuvoston käsittelyssä, ja ensi vuoden alkusyksystä kirkkovaltuusto vahvistaisi strategian. Näen tällaisen prosessin sitouttavan luottamushenkilöt ja henkilöstön strategiaan.

Hallinnon ja päätöksenteon tehostamiseen kuuluisi johdollani luonnollisesti myös asiakirjojen sähköinen jakelu ainakin välillisesti valituille luottamuselimille. Näin säästettäisiin työpanosta, aikaa ja luonnonvaroja sekä pystyttäisiin suuntaamaan työpanosta enemmän sisällön tuottamiseen, mikä puolestaan parantaisi valmistelun laatua.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

Raikasta tuulta työyhteisöön

Vaalinäytteiden kirkkokahvien yleisökysymyksissä on nostettu esille seurakunnan henkilöstön työhyvinvointiin liittyvät asiat, joihin liittyy myös johtaminen – erityisesti henkilöstön.

Olen hakenut rauhallisin mielin suuren seurakunnan johtajan virkaa. Minulla on siihen riittävästi elämänkokemusta, työkokemusta ja kirkon johtamiskoulutusta. Jatkuvasti päivitän osaamistani – viimeksi alkukuusta hiippakunnallisessa johtamisen koulutuspäivässä. Luotan myös Oulun tuomiokapitulin arvioon siitä, että juuri minulla on parhaat edellytykset hoitaa Rovaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaa. ­

Valintani jälkeen Rovaniemen seurakunnassa alkaisi ensi syksynä strategiatyön rinnalla työhyvinvoinnin parantaminen. Jokaisen tehtävät, työn kuormittavuus ja henkilökohtaiset edellytykset selvitettäisiin. Näin tehtävät ja niiden jakautuminen päivitettäisiin oikeudenmukaisesti vastaamaan seurakunnan todellisia tarpeita. Luonnollisesti haluaisin myös selvityksen työtiloista, sillä valitettavan moni työkyvyttömyys maassamme johtuu sairaista tiloista.

Tavoitteenani on kehittää Rovaniemeä seurakuntana, johon mielellään tullaan töihin, jossa jaksetaan työskennellä ja jossa voi kehittyä ammatillisesti. Haluan henkilöstön kehittävän itseään ammatillisesti, jotta kenenkään ei tarvitse työskennellä koko ajan osaamisensa äärirajoilla. Innostan ja kannustan opiskeluun ja pätevöitymiseen – jo sitäkin varten, että runsaan vuosikymmenen päästä joku seurakunnan nuoremmista papeista voisi edes saada vaalisijan seuraajakseni.

Työhyvinvointi kytkeytyy johtamiseen. Rovaniemen seurakunta on niin suuri, että tarvitaan useampi johtamisen taso. Kirkkoherra johtaa seurakuntaa, mutta hän ei voi olla kovin runsaan joukon lähiesimies. Vastaavasti seurakunnan jokaisen työntekijän tulee tuntea oma lähiesimiehensä ja tuntea häneen luottamusta. Kirkkoherrana haluan huolehtia, että johtamisen joka tasolla toteutuvat hyvän johtamisen viisi E:tä – empatiakyky, ennustettavuus, elastisuus, energisyys ja eettisyys.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

”jotta eläisitte Jumalan tahdon mukaisesti”

Apostoli Pietari asettaa kirjeessään Kristuksen inhimillisen kärsimyksen meille, Kristuksen seuraajille, esikuvaksi Jumalan tahdon noudattamisesta: ”Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten.” (1.Pt 4:1)

Aloitimme tänään paastonajan. Runsaan kuuden viikon päästä elämme uudestaan Herramme inhimillisen kärsimyksen päiviä. Hänet vangittiin, häntä kidutettiin, hänet teloitettiin julmalla ja häpeällisellä tavalla. Kuten julkisen toimintansa alussa, ei hän noina viimeisinä päivinäkään pyytänyt avukseen taivaallisia sotajoukkoja, vaan hän alistui kipuun, tuskaan, häpeään, rangaistukseen ja kuolemaan. Hän alistui häpeään, jotta me, ihmiset, tuntisimme, että Jumala hyväksyy meidät. Hän alistui rangaistukseen, jotta me olisimme rangaistuksesta vapaat. Hän alistui kuolemaan, jotta meillä olisi elämä. Hän kärsi ruumiissaan, jotta hän tulisi täyttäneeksi Jumalan tahdon.

Jumalan tahdon mukaisesti eläminen voi edellyttää meiltäkin kärsimystä – luopumista, kieltäytymistä. Mutta mikä on Jumalan tahto? Miten sitä voisi toteuttaa elämän arjessa?

Jumalan tahto, siinä määrin kuin Hän edellyttää meidän ihmisten sitä tuntevan, on kaikkein suppeimmin sanoin ja kattavimmin ajatuksin ilmaistu rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Siinä on Lain kaksi taulua. Siinä on koko elämä. Siinä on koko paasto.

Elämme Jumalan tahdon mukaan, kun meillä on tasapainossa ja painavana elämässämme Hänen rakastamisensa ja lähimmäistemme rakastaminen. Silloinhan yhtäältä säännöllisesti ja taajaan etsimme yhteyttä Häneen – rukouksessa, Hänen sanansa lukemisessa ja kuulemisessa, Hänen kansansa kokoontumisessa, Hänen ateriallaan. Toisaalta etsimme taajaan ja säännöllisesti, miten voimme lähimmäisiämme, lähellä ja kaukana, läheltä ja kaukaa, rakastaa. Miten saisimme heidät tuntemaan, että he ovat arvokkaita ja arvostettuja juuri nyt, juuri täällä.

Viime paastonajan jälkeen  maamme on muuttunut monella tavalla. Ei pelkästään siten, että juhannusta ja tuhkakeskiviikkoa vietetään lähes samassa lämpötilassa. Esivaltamme on saanut, kansamme tahdosta, uuden muodon. Maahamme on tullut pienessä ajassa paljon ihmisiä, joita emme osanneet odottaa etsimään turvaa ja elämän uudelleen aloittamisen mahdollisuutta juuri meidän keskuudestamme. Täällä Sauvossa ja Peimarin alueella heitä ei juuri ole, mutta voisi olla. Täällä olisi mahdollisuuksia antaa joillekuille heistä tilaisuus päästä kiinni työhön ja elämään, tuleehan tänne satoja kausityöläisiä joka kesä maatalouteen. Jospa tänä vuonna uusia työntekijöitä haettaisiinkin maahamme jo saapuneiden joukosta.  Se olisi yksi tapa elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Tänä paastonaikana kehotan meitä kaikkia tarkkaamaan, miten elämme, miten juuri itse elät, Jumalan tahdon mukaisesti – Häntä ja lähimmäisiämme rakastaen.

Paastokehotus Sauvon kirkossa tuhkakeskiviikkona 10.2.2016

Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.

Rakkaus lain täyttäjänä

Päivän sanat Turun Sanomissa 2.-5.9.2015 viikon epistolan pohjalta.

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. ( Room. 13:8)

Kun saan joltakulta jotakin enkä pysty heti antamaan vastinetta, jään velkaan. Velan, mitä se sitten onkaan, rahaa, tavaraa, palvelus, kiitollisuutta, pyrin maksamaan sille, jolta olen saanut, jolle siis olen velkaa.

Jumalalta olen saatut osakseni hänen arvokkaaksi tekevää rakkautaan, agape-rakkautta. Hänellä on sitä niin paljon jaettavana, että on merkityksetöntä, maksanko takaisin hänelle. Mutta hän tahtoo minun maksavan jakamalla lähimmäisilleni hänen agape-rakkauttaan. Hän haluaa lähimmäisteni tuntevan, että heistä välitetään, että he ovat arvokkaita, että he ovat Jumalan omia.

Tänään haasteenamme ovat erityisesti ne miljoonat lähimmäisemme, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja jotka etsivät turvaa vieraista maista. Miten voin, miten voit saada heidät tuntemaan, että he ovat arvokkaita, että heitä rakastetaan?

Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. (Room. 13:8)

Noin 150 sivua pitäisi lakeja ja säädöksiä lukea joka päivä, jos haluaisi pysyä varmasti ajan tasalla niiden suhteen, mainitsi muuan luennoitsija vuosikymmen sitten. Kyseessä ovat vain uudet lait ja säädökset, aiemmin voimaan tulleita pitäisi lukea sen lisäksi.

Aivan mahdoton määrä. Voiko kukaan ihminen täyttää kaikkien ihmisten laatimien lakien ja säädösten kaikki vaatimukset?

Lisäksi on Jumalan laki. Jos ihmislakien vaatimusten täyttäminen näyttää mahdottomalta, vielä mahdottomammalta näyttää sen vaatimusten täyttäminen. Kuitenkin: joka rakastaa toista Jumalan rakkauden kaltaisella ja Jumalan rakkaudesta voimansa saavalla rakkaudella, on täyttänyt lain vaatimukset. Joka rakastaa lähimmäistään niin, että tämän elämä paranee ja tämä tuntee ihmisen teoissa Jumalan läsnäolon, on täyttänyt lain vaatimukset.

Käskyt ”Älä tee aviorikosta”, ”Älä tapa”, ”Älä varasta”, ”Älä himoitse”, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Room. 13:9)

Katekismuksemme alkaa kymmenellä käskyllä. Kuusi niistä, lain toinen taulu, koskettaa suhdettamme lähimmäisiimme. Niistä puolestaan viisi on kieltoja.

Käskyt ja kiellot ovat jo elämätilanteisiin sovellettuja määräyksiä toiminnasta. Kieltäessään jonkin Jumala tahtoo paljon laajempaa ja syvempää.

Älä tee aviorikosta” kehottaa uskollisuuteen ja luotettavuuteen kaikissa ihmissuhteissa, ”Älä tapa” lähimmäisten terveyden ja turvallisuuden puolesta toimimiseen, ”Älä varasta” elämän aineellisten edellytysten turvaamiseen toisille, kaikille.

Kaikkinensa Jumala siis tahtoo, että rakastamme lähimmäistämme kuin itseämme. Tia kuten nuorten veisussa lauletaan: ”Tehkää aina toisillenne hyvää, velkana vain rakkautta, aina enentyvää.”

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. (Room. 13:10)

Olenko joskus tehnyt lähimmäiselleni pahaa? Tai sallinut pahan tapahtua? Katsonut vierestä – läheltä tai kaukaa – pahan toteutumista ja jättänyt tekemättä, mitä olisin voinut tehdä sen estämiseksi tai edes lievittämiseksi?

On vaikeata rakastaa, mutta oppivani soisin” lauloimme nuortenveisussa. Yhä edelleen on opittavaa, jokaisella. Joka tarkastelee elämäänsä rehellisesti, joutuu sen myöntämään.

Täydellinen rakkaus jää turmeltuneen luomakunnan jäseneltä täyttämättä, mutta jokaisena päivänä voi tavoitella hieman parempaa.

Jokaisena päivänä voi myös rukoilla ymmärrystä nähdä, ketkä lähimmäiset erityisesti juuri nyt tarvitsevat rakkauden tekoja, sekä rohkeutta ja nöyryyttä ryhtyä hyviin tekoihin.

Tänäänkin voi ilmaista Jumalan rakkautta, joka täydellisenä ilmestyi Kristuksessa.

Näin rakkaus toteuttaa koko lain. (Room. 13:10)

Valtava kuilu erottaa ihmisen Jumalasta. Synnin kuilu.

Jumala ei ole milloinkaan tahtonut ihmisen olevan erossa Hänestä. Hän ilmaisi laissaan, miten ihmisen tulisi elää päästäkseen synnin kuilun yli. Ihminen ei kuitenkaan pystynyt niin täydellisesti lakia toteuttamaan, koko lakia toteuttamaan, että olisi saanut rakennetuksi sillan Jumalan luo. Yksikään ihminen ei ole pystynyt eikä pysty.

Kun ihmisestä ei ollut yhteyttä palauttamaan, Jumala tuli ihmiseksi sen toteuttamaan. Levittäessään kätensä Golgatan ristille Kristuksesta tuli silta yli synnin kuilun. Hänen kauttaan, ja vain hänen kauttaan, meillä on pääsy Jumalan yhteyteen.

Kristuksesta osallisina voimme toimia Jumalan työtovereina tässä maailmassa, toteuttaa Hänen rakkauttaan. Voimme saada lähimmäisemme tuntemaan itsensä hyväksytyiksi, tervetulleiksi, arvostetuiksi.

Jumalan kansan luo

me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.” (Ruut 1:10)

Noomi oli yksi Raamatun monista muukalaisista – maahanmuuttajista, siirtolaisista tai jopa pakolaisista. Miehensä ja poikiensa kanssa hän oli paennut nälänhätää naapurimaahan. Pojat olivat siellä avioituneet, mutta sitten kuolleet, kuten myös Noomin mies. Nyt hän oli päättänyt ryhtyä paluumuuttajaksi. Miniät tahtoivat mukaan. Noomi vastusteli, toinen miniöistä luopui aikeesta, mutta toinen, Ruut, lähti Noomin mukana.

Uudessa asuinmaassaan Ruut avioitui ja sai lapsia. Hänen myöhemmistä jälkeläisistään kuuluisimpia olivat kuningas David ja Jeesus Nasaretilainen.

Valmius ottaa vastaan muukalaisia ja kohdella heitä ystävällisesti valmisti siihen, että Jumala pelasti meidät kansaksi, jolla ei tässä maailmassa ole pysyvää kotia, vaan joka pyrkii Jumalan valmistamiin asuinsijoihin.

Päivän sana Turun Sanomissa 31.8.2015

Pelastakaa Marjaniemi!

Marjaniemi, Sauvo

Marjaniemi, Sauvo

Vetoomuksen Marjaniemen puolesta laadin juhannuksena 2015. Vetoomus on allekirjoitettavissa Marjaniemessä, mutta siihen voi osallistua myös tämän blogin kautta ilmoittamalla kommentissa nimensä ja asuinkuntansa. Se jätetään Sauvon kunnalla elokuussa 2015.

Vetoomus Marjaniemen puolesta Sauvon kunnalle

Me allekirjoittaneet olemme syvästi huolissamme Sauvon kunnanhallituksen maanantaina 15.6.2015 tekemästä päätöksestä ryhtyä selvittämään Marjaniemen leiri- ja virkistysalueen käyttö­tarkoitusta. Olemme saaneet iloita ja nauttia hyvinhoidetusta rantapaikasta ja nähneet sen merkityksen lapsi- ja nuorisotyölle.

Näkemyksemme ja kokemuksemme mukaan Marjaniemen nykyinen käyttö on mitä tärkeintä sekä sauvolaisille että paimiolaisille yksilöille ja yhdistyksille. Tälläkin kaudella siellä järjestetään kymmenen lasten ja nuorten leiriä, joita ei voitaisi yhtä antoisina järjestää taajaman vieressä eikä muiden käyttämän leirialueen yhteydessä. Ranta on avoimesti käytettävissä kaikille ja antaa siten virkistys­mahdollisuuden niille kuntalaisille, joilla ei muutoin ole vastaavaa pääsyä meren äärelle.

Ymmärrämme kunnan edessä olevien merkittävien investointien tarpeen, mutta katsomme, että myös Marjaniemi nykyisellään on investointi – kuntalaisten terveyteen ja hyvinvointiin. Marjaniemi on koulun ja kunnanviraston tavoin kuntalaisten tarpeisiin olevaa käyttöomaisuutta, jota ei pitä uhrata tarpeisiin, jotka voidaan muillakin tavoin rahoittaa.

Vetoamme siis Sauvon kuntaan, että se viivytyksettä jatkaa Marjaniemen vuokra-aikaa vuoteen 2030 asti, jotta Paimion kaupunki voi heti syksyllä ryhtyä saunarakennuksen korjaamiseen.

Sauvossa 21.6.2015

Kalle Elonheimo Sauvo

Sauvo-Karunan suunnitelmia tulevalle vuodelle

SAM_2287Paikkallisseurakunnan toimintaan vaikuttavat monet ulkoiset tekijät, joiden osalta seurakunta ei voi paljoakaan toimia. Seurakunnan perustehtäviä on kuitenkin hoidettava silloinkin, kun taloudelliset edellytykset supistuvat joko yleisen taloustilanteen huonontuessa tai sen vuoksi, että kirkosta eroaminen on tullut valitettavan yleiseksi tavaksi protestoida mitä tahansa julkisuudessa käsiteltyä asiaa vastaan.

Sauvo-Karunan seurakunnan henkilöstö on edelleenkin motivoitunut työskentelemään seurakunnan vision toteutumiseksi. Rinnalle tarvitaan kuitenkin yhä tärkeämpinä vahvasti sitoutuneita vapaaehtoisia, jotka ottavat vastuuta toiminnasta. Suunnitelmavuodelle tästä esimerkkinä on pyhäkoulu, jonka pitäminen kerran pari kuukaudessa on muutaman vapaaehtoisen työnä.

Suunnitelmavuoden alussa aloittaa uusi kirkkovaltuusto työnsä. Sen toimikauden merkittävin tehtävä on huolehtia strategian toteutumisesta sen osalta, että Sauvo-Karunan seurakunta on mahdollisimman itsenäinen toimintayksikkö vaalikauden jälkeenkin. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta siihen näyttää seurakuntayhtymä Paimion ja Liedon kanssa, malli, jonka alueellisessa selvittämisessä Sauvo-Karunan kirkkoherra on tiiviisti mukana hiippakunnallisen ohjausryhmän kutsumana vetäjänä.

Jotta seurakunta uskottavasti ja tuntuvasti toimisi Jumalan perheväen ilmentäjänä paikkakunnalla, tarvitaan myös paljon rukousta. Siinä voi olla mukana kuka tahansa seurakuntalainen. Monipuolisessa jumalanpalvelus­elämässä siihen on tilaisuus yhdessä.

****

Sauvo-Karunan  seurakunnan vuosien 2015-2017 toiminta- ja taloussuunnitelman esipuhe.