Raikasta tuulta päätöksentekoon

Seurakunta on olemisyhteisö, jonka toiminta tarvitsee lukuisia tukitoimia. Päätöksenteko ja hallinto eivät ole siis seurakunnassa olemassa itsensä vuoksi, vaan niiden tehtävänä on mahdollistaa varsinainen toiminta. Siksi erityisesti niiden on oltava (kustannus)tehokkaita, vain siten mahdollisimman paljon voimavaroja on suunnattavissa työhön seurakuntalaisten kanssa.

Päätöksenteossa keskeinen asema on seurakuntalaisten suoraan (kirkkovaltuusto) tai välillisesti (kirkkoneuvosto, johtokunnat, alueneuvostot) valitsemilla luottamushenkilöillä. Toiminnan sujuvuudelle on tärkeää, että päätösvaltaa ei pidetä yhtään sen ylempänä kuin toiminnan kannalta ja säädösten puitteissa on tarpeen. Toimivaltaa on siis uskallettava delegoida tehtävien kannalta mielekkäälle tasolle.

Suuri osa e.m. luottamuselinten työstä kohdistuu vuosittaiseen rutiiniin. Etenkin välillisesti valitut elimet voivat olla lisäksi suureksi hyödyksi toiminnalle kehittämällä keskusteluissa ideanpoikasia ja tarkempaa hahmottumista kaipaavia ajatuksia toiminnasta. Vielä kirkkoneuvostonkin tasolla päätetään asioista, joista on parempi muodostaa päätös keskustelun perusteella kuin äänestämällä valmiista päätösesityksestä.

Seurakunnan suuret linjat vuosikymmeneksi tai pidemmällekin ajalle määritellään strategiassa. Rovaniemen seurakunnalla ei ole nyt voimassa olevaa strategiaa. Kirkkoherrana aloittaisin jo ensi syksynä seurakunnan stretegian laatimisen – alhaalta päin. Jo toimivilta ryhmiltä, henkilökunnalta ja luottamushenkilöiltä kerättäisiin ajatuksia tarpeista, toiveista ja mahdollisuuksista ensi syksyn ja talven aikana. Kertynyt aineisto olisi sitten reformaation merkkivuoden 2017 keväällä johtokuntien ja kirkkoneuvoston käsittelyssä, ja ensi vuoden alkusyksystä kirkkovaltuusto vahvistaisi strategian. Näen tällaisen prosessin sitouttavan luottamushenkilöt ja henkilöstön strategiaan.

Hallinnon ja päätöksenteon tehostamiseen kuuluisi johdollani luonnollisesti myös asiakirjojen sähköinen jakelu ainakin välillisesti valituille luottamuselimille. Näin säästettäisiin työpanosta, aikaa ja luonnonvaroja sekä pystyttäisiin suuntaamaan työpanosta enemmän sisällön tuottamiseen, mikä puolestaan parantaisi valmistelun laatua.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

Mainokset

Raikasta tuulta työyhteisöön

Vaalinäytteiden kirkkokahvien yleisökysymyksissä on nostettu esille seurakunnan henkilöstön työhyvinvointiin liittyvät asiat, joihin liittyy myös johtaminen – erityisesti henkilöstön.

Olen hakenut rauhallisin mielin suuren seurakunnan johtajan virkaa. Minulla on siihen riittävästi elämänkokemusta, työkokemusta ja kirkon johtamiskoulutusta. Jatkuvasti päivitän osaamistani – viimeksi alkukuusta hiippakunnallisessa johtamisen koulutuspäivässä. Luotan myös Oulun tuomiokapitulin arvioon siitä, että juuri minulla on parhaat edellytykset hoitaa Rovaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaa. ­

Valintani jälkeen Rovaniemen seurakunnassa alkaisi ensi syksynä strategiatyön rinnalla työhyvinvoinnin parantaminen. Jokaisen tehtävät, työn kuormittavuus ja henkilökohtaiset edellytykset selvitettäisiin. Näin tehtävät ja niiden jakautuminen päivitettäisiin oikeudenmukaisesti vastaamaan seurakunnan todellisia tarpeita. Luonnollisesti haluaisin myös selvityksen työtiloista, sillä valitettavan moni työkyvyttömyys maassamme johtuu sairaista tiloista.

Tavoitteenani on kehittää Rovaniemeä seurakuntana, johon mielellään tullaan töihin, jossa jaksetaan työskennellä ja jossa voi kehittyä ammatillisesti. Haluan henkilöstön kehittävän itseään ammatillisesti, jotta kenenkään ei tarvitse työskennellä koko ajan osaamisensa äärirajoilla. Innostan ja kannustan opiskeluun ja pätevöitymiseen – jo sitäkin varten, että runsaan vuosikymmenen päästä joku seurakunnan nuoremmista papeista voisi edes saada vaalisijan seuraajakseni.

Työhyvinvointi kytkeytyy johtamiseen. Rovaniemen seurakunta on niin suuri, että tarvitaan useampi johtamisen taso. Kirkkoherra johtaa seurakuntaa, mutta hän ei voi olla kovin runsaan joukon lähiesimies. Vastaavasti seurakunnan jokaisen työntekijän tulee tuntea oma lähiesimiehensä ja tuntea häneen luottamusta. Kirkkoherrana haluan huolehtia, että johtamisen joka tasolla toteutuvat hyvän johtamisen viisi E:tä – empatiakyky, ennustettavuus, elastisuus, energisyys ja eettisyys.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

”jotta eläisitte Jumalan tahdon mukaisesti”

Apostoli Pietari asettaa kirjeessään Kristuksen inhimillisen kärsimyksen meille, Kristuksen seuraajille, esikuvaksi Jumalan tahdon noudattamisesta: ”Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten.” (1.Pt 4:1)

Aloitimme tänään paastonajan. Runsaan kuuden viikon päästä elämme uudestaan Herramme inhimillisen kärsimyksen päiviä. Hänet vangittiin, häntä kidutettiin, hänet teloitettiin julmalla ja häpeällisellä tavalla. Kuten julkisen toimintansa alussa, ei hän noina viimeisinä päivinäkään pyytänyt avukseen taivaallisia sotajoukkoja, vaan hän alistui kipuun, tuskaan, häpeään, rangaistukseen ja kuolemaan. Hän alistui häpeään, jotta me, ihmiset, tuntisimme, että Jumala hyväksyy meidät. Hän alistui rangaistukseen, jotta me olisimme rangaistuksesta vapaat. Hän alistui kuolemaan, jotta meillä olisi elämä. Hän kärsi ruumiissaan, jotta hän tulisi täyttäneeksi Jumalan tahdon.

Jumalan tahdon mukaisesti eläminen voi edellyttää meiltäkin kärsimystä – luopumista, kieltäytymistä. Mutta mikä on Jumalan tahto? Miten sitä voisi toteuttaa elämän arjessa?

Jumalan tahto, siinä määrin kuin Hän edellyttää meidän ihmisten sitä tuntevan, on kaikkein suppeimmin sanoin ja kattavimmin ajatuksin ilmaistu rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Siinä on Lain kaksi taulua. Siinä on koko elämä. Siinä on koko paasto.

Elämme Jumalan tahdon mukaan, kun meillä on tasapainossa ja painavana elämässämme Hänen rakastamisensa ja lähimmäistemme rakastaminen. Silloinhan yhtäältä säännöllisesti ja taajaan etsimme yhteyttä Häneen – rukouksessa, Hänen sanansa lukemisessa ja kuulemisessa, Hänen kansansa kokoontumisessa, Hänen ateriallaan. Toisaalta etsimme taajaan ja säännöllisesti, miten voimme lähimmäisiämme, lähellä ja kaukana, läheltä ja kaukaa, rakastaa. Miten saisimme heidät tuntemaan, että he ovat arvokkaita ja arvostettuja juuri nyt, juuri täällä.

Viime paastonajan jälkeen  maamme on muuttunut monella tavalla. Ei pelkästään siten, että juhannusta ja tuhkakeskiviikkoa vietetään lähes samassa lämpötilassa. Esivaltamme on saanut, kansamme tahdosta, uuden muodon. Maahamme on tullut pienessä ajassa paljon ihmisiä, joita emme osanneet odottaa etsimään turvaa ja elämän uudelleen aloittamisen mahdollisuutta juuri meidän keskuudestamme. Täällä Sauvossa ja Peimarin alueella heitä ei juuri ole, mutta voisi olla. Täällä olisi mahdollisuuksia antaa joillekuille heistä tilaisuus päästä kiinni työhön ja elämään, tuleehan tänne satoja kausityöläisiä joka kesä maatalouteen. Jospa tänä vuonna uusia työntekijöitä haettaisiinkin maahamme jo saapuneiden joukosta.  Se olisi yksi tapa elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Tänä paastonaikana kehotan meitä kaikkia tarkkaamaan, miten elämme, miten juuri itse elät, Jumalan tahdon mukaisesti – Häntä ja lähimmäisiämme rakastaen.

Paastokehotus Sauvon kirkossa tuhkakeskiviikkona 10.2.2016

Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.

Rakkaus lain täyttäjänä

Päivän sanat Turun Sanomissa 2.-5.9.2015 viikon epistolan pohjalta.

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. ( Room. 13:8)

Kun saan joltakulta jotakin enkä pysty heti antamaan vastinetta, jään velkaan. Velan, mitä se sitten onkaan, rahaa, tavaraa, palvelus, kiitollisuutta, pyrin maksamaan sille, jolta olen saanut, jolle siis olen velkaa.

Jumalalta olen saatut osakseni hänen arvokkaaksi tekevää rakkautaan, agape-rakkautta. Hänellä on sitä niin paljon jaettavana, että on merkityksetöntä, maksanko takaisin hänelle. Mutta hän tahtoo minun maksavan jakamalla lähimmäisilleni hänen agape-rakkauttaan. Hän haluaa lähimmäisteni tuntevan, että heistä välitetään, että he ovat arvokkaita, että he ovat Jumalan omia.

Tänään haasteenamme ovat erityisesti ne miljoonat lähimmäisemme, jotka ovat joutuneet jättämään kotinsa ja jotka etsivät turvaa vieraista maista. Miten voin, miten voit saada heidät tuntemaan, että he ovat arvokkaita, että heitä rakastetaan?

Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. (Room. 13:8)

Noin 150 sivua pitäisi lakeja ja säädöksiä lukea joka päivä, jos haluaisi pysyä varmasti ajan tasalla niiden suhteen, mainitsi muuan luennoitsija vuosikymmen sitten. Kyseessä ovat vain uudet lait ja säädökset, aiemmin voimaan tulleita pitäisi lukea sen lisäksi.

Aivan mahdoton määrä. Voiko kukaan ihminen täyttää kaikkien ihmisten laatimien lakien ja säädösten kaikki vaatimukset?

Lisäksi on Jumalan laki. Jos ihmislakien vaatimusten täyttäminen näyttää mahdottomalta, vielä mahdottomammalta näyttää sen vaatimusten täyttäminen. Kuitenkin: joka rakastaa toista Jumalan rakkauden kaltaisella ja Jumalan rakkaudesta voimansa saavalla rakkaudella, on täyttänyt lain vaatimukset. Joka rakastaa lähimmäistään niin, että tämän elämä paranee ja tämä tuntee ihmisen teoissa Jumalan läsnäolon, on täyttänyt lain vaatimukset.

Käskyt ”Älä tee aviorikosta”, ”Älä tapa”, ”Älä varasta”, ”Älä himoitse”, samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Room. 13:9)

Katekismuksemme alkaa kymmenellä käskyllä. Kuusi niistä, lain toinen taulu, koskettaa suhdettamme lähimmäisiimme. Niistä puolestaan viisi on kieltoja.

Käskyt ja kiellot ovat jo elämätilanteisiin sovellettuja määräyksiä toiminnasta. Kieltäessään jonkin Jumala tahtoo paljon laajempaa ja syvempää.

Älä tee aviorikosta” kehottaa uskollisuuteen ja luotettavuuteen kaikissa ihmissuhteissa, ”Älä tapa” lähimmäisten terveyden ja turvallisuuden puolesta toimimiseen, ”Älä varasta” elämän aineellisten edellytysten turvaamiseen toisille, kaikille.

Kaikkinensa Jumala siis tahtoo, että rakastamme lähimmäistämme kuin itseämme. Tia kuten nuorten veisussa lauletaan: ”Tehkää aina toisillenne hyvää, velkana vain rakkautta, aina enentyvää.”

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. (Room. 13:10)

Olenko joskus tehnyt lähimmäiselleni pahaa? Tai sallinut pahan tapahtua? Katsonut vierestä – läheltä tai kaukaa – pahan toteutumista ja jättänyt tekemättä, mitä olisin voinut tehdä sen estämiseksi tai edes lievittämiseksi?

On vaikeata rakastaa, mutta oppivani soisin” lauloimme nuortenveisussa. Yhä edelleen on opittavaa, jokaisella. Joka tarkastelee elämäänsä rehellisesti, joutuu sen myöntämään.

Täydellinen rakkaus jää turmeltuneen luomakunnan jäseneltä täyttämättä, mutta jokaisena päivänä voi tavoitella hieman parempaa.

Jokaisena päivänä voi myös rukoilla ymmärrystä nähdä, ketkä lähimmäiset erityisesti juuri nyt tarvitsevat rakkauden tekoja, sekä rohkeutta ja nöyryyttä ryhtyä hyviin tekoihin.

Tänäänkin voi ilmaista Jumalan rakkautta, joka täydellisenä ilmestyi Kristuksessa.

Näin rakkaus toteuttaa koko lain. (Room. 13:10)

Valtava kuilu erottaa ihmisen Jumalasta. Synnin kuilu.

Jumala ei ole milloinkaan tahtonut ihmisen olevan erossa Hänestä. Hän ilmaisi laissaan, miten ihmisen tulisi elää päästäkseen synnin kuilun yli. Ihminen ei kuitenkaan pystynyt niin täydellisesti lakia toteuttamaan, koko lakia toteuttamaan, että olisi saanut rakennetuksi sillan Jumalan luo. Yksikään ihminen ei ole pystynyt eikä pysty.

Kun ihmisestä ei ollut yhteyttä palauttamaan, Jumala tuli ihmiseksi sen toteuttamaan. Levittäessään kätensä Golgatan ristille Kristuksesta tuli silta yli synnin kuilun. Hänen kauttaan, ja vain hänen kauttaan, meillä on pääsy Jumalan yhteyteen.

Kristuksesta osallisina voimme toimia Jumalan työtovereina tässä maailmassa, toteuttaa Hänen rakkauttaan. Voimme saada lähimmäisemme tuntemaan itsensä hyväksytyiksi, tervetulleiksi, arvostetuiksi.

Jumalan kansan luo

me tahdomme, että sinä viet meidät kansasi luo.” (Ruut 1:10)

Noomi oli yksi Raamatun monista muukalaisista – maahanmuuttajista, siirtolaisista tai jopa pakolaisista. Miehensä ja poikiensa kanssa hän oli paennut nälänhätää naapurimaahan. Pojat olivat siellä avioituneet, mutta sitten kuolleet, kuten myös Noomin mies. Nyt hän oli päättänyt ryhtyä paluumuuttajaksi. Miniät tahtoivat mukaan. Noomi vastusteli, toinen miniöistä luopui aikeesta, mutta toinen, Ruut, lähti Noomin mukana.

Uudessa asuinmaassaan Ruut avioitui ja sai lapsia. Hänen myöhemmistä jälkeläisistään kuuluisimpia olivat kuningas David ja Jeesus Nasaretilainen.

Valmius ottaa vastaan muukalaisia ja kohdella heitä ystävällisesti valmisti siihen, että Jumala pelasti meidät kansaksi, jolla ei tässä maailmassa ole pysyvää kotia, vaan joka pyrkii Jumalan valmistamiin asuinsijoihin.

Päivän sana Turun Sanomissa 31.8.2015

Pelastakaa Marjaniemi!

Marjaniemi, Sauvo

Marjaniemi, Sauvo

Vetoomuksen Marjaniemen puolesta laadin juhannuksena 2015. Vetoomus on allekirjoitettavissa Marjaniemessä, mutta siihen voi osallistua myös tämän blogin kautta ilmoittamalla kommentissa nimensä ja asuinkuntansa. Se jätetään Sauvon kunnalla elokuussa 2015.

Vetoomus Marjaniemen puolesta Sauvon kunnalle

Me allekirjoittaneet olemme syvästi huolissamme Sauvon kunnanhallituksen maanantaina 15.6.2015 tekemästä päätöksestä ryhtyä selvittämään Marjaniemen leiri- ja virkistysalueen käyttö­tarkoitusta. Olemme saaneet iloita ja nauttia hyvinhoidetusta rantapaikasta ja nähneet sen merkityksen lapsi- ja nuorisotyölle.

Näkemyksemme ja kokemuksemme mukaan Marjaniemen nykyinen käyttö on mitä tärkeintä sekä sauvolaisille että paimiolaisille yksilöille ja yhdistyksille. Tälläkin kaudella siellä järjestetään kymmenen lasten ja nuorten leiriä, joita ei voitaisi yhtä antoisina järjestää taajaman vieressä eikä muiden käyttämän leirialueen yhteydessä. Ranta on avoimesti käytettävissä kaikille ja antaa siten virkistys­mahdollisuuden niille kuntalaisille, joilla ei muutoin ole vastaavaa pääsyä meren äärelle.

Ymmärrämme kunnan edessä olevien merkittävien investointien tarpeen, mutta katsomme, että myös Marjaniemi nykyisellään on investointi – kuntalaisten terveyteen ja hyvinvointiin. Marjaniemi on koulun ja kunnanviraston tavoin kuntalaisten tarpeisiin olevaa käyttöomaisuutta, jota ei pitä uhrata tarpeisiin, jotka voidaan muillakin tavoin rahoittaa.

Vetoamme siis Sauvon kuntaan, että se viivytyksettä jatkaa Marjaniemen vuokra-aikaa vuoteen 2030 asti, jotta Paimion kaupunki voi heti syksyllä ryhtyä saunarakennuksen korjaamiseen.

Sauvossa 21.6.2015

Kalle Elonheimo Sauvo

Sauvo-Karunan suunnitelmia tulevalle vuodelle

SAM_2287Paikkallisseurakunnan toimintaan vaikuttavat monet ulkoiset tekijät, joiden osalta seurakunta ei voi paljoakaan toimia. Seurakunnan perustehtäviä on kuitenkin hoidettava silloinkin, kun taloudelliset edellytykset supistuvat joko yleisen taloustilanteen huonontuessa tai sen vuoksi, että kirkosta eroaminen on tullut valitettavan yleiseksi tavaksi protestoida mitä tahansa julkisuudessa käsiteltyä asiaa vastaan.

Sauvo-Karunan seurakunnan henkilöstö on edelleenkin motivoitunut työskentelemään seurakunnan vision toteutumiseksi. Rinnalle tarvitaan kuitenkin yhä tärkeämpinä vahvasti sitoutuneita vapaaehtoisia, jotka ottavat vastuuta toiminnasta. Suunnitelmavuodelle tästä esimerkkinä on pyhäkoulu, jonka pitäminen kerran pari kuukaudessa on muutaman vapaaehtoisen työnä.

Suunnitelmavuoden alussa aloittaa uusi kirkkovaltuusto työnsä. Sen toimikauden merkittävin tehtävä on huolehtia strategian toteutumisesta sen osalta, että Sauvo-Karunan seurakunta on mahdollisimman itsenäinen toimintayksikkö vaalikauden jälkeenkin. Tällä hetkellä parhaalta ratkaisulta siihen näyttää seurakuntayhtymä Paimion ja Liedon kanssa, malli, jonka alueellisessa selvittämisessä Sauvo-Karunan kirkkoherra on tiiviisti mukana hiippakunnallisen ohjausryhmän kutsumana vetäjänä.

Jotta seurakunta uskottavasti ja tuntuvasti toimisi Jumalan perheväen ilmentäjänä paikkakunnalla, tarvitaan myös paljon rukousta. Siinä voi olla mukana kuka tahansa seurakuntalainen. Monipuolisessa jumalanpalvelus­elämässä siihen on tilaisuus yhdessä.

****

Sauvo-Karunan  seurakunnan vuosien 2015-2017 toiminta- ja taloussuunnitelman esipuhe.

Valta ja vapaus palvella

Kun on puhe itsenäisyydestä, on puhe vallasta ja vapaudesta. Kun tänään juhlimme maamme 97-vuotista itsenäisyyttä, juhlimme sitä, että maamme vapautui vieraan vallan alta.

Itsenäisyyspäivän juhlintaan ovat jumalanpalvelukset kuuluneet oleellisena osana, aiemmin valtiovallan, nykyään Kirkkojärjestyksen määrääminä. Kokoontuminen seurakunnan suojiin itsenäisyyden merkeissä on sopivaa siinäkin mielessä, että juuri seurakunnat kantoivat esihistoriallisen ajan paikallisen itsehallinnon vieraiden valtojen vuosisatojen läpi itsenäiseen Suomeen. Kun kuukausi sitten seurakuntiin valittiin uudet kirkkovaltuustot, liityttiin siis vuosituhat sitten pidettyjen pitäjänkokousten perintöön.

Viime kesänä eräs seminaariesitelmä johdatti minut keskusteluun uskonpuhdistajien suhteesta nykyiseen länsimaiseen demokratiakäsitykseen. He olivat tietenkin aikansa lapsia ja aikansa vankeja – ja paikallisten olosuhteidensa vankeja, myös ajattelussaan. Totesin keskustelun perusteella, että maamme kansanvaltainen ja tasa-arvoinen yhteiskuntajärjestys ei ole sitä luterilaisuuden ansiosta, vaikka niin meillä usein esitetään, vaan pikemminkin luterilaisuudesta huolimatta. Toden­näköisem­pi tausta suomalaiselle ja pohjoismaiselle toimivalle demokratialle on muinaisessa pitäjälaitoksessa, joka siis kirkon suojassa läpi vuosisatojen antoi paikallisille talonpojille ja porvareille, jopa rahvaalle, mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon.

Siten läpi aatelisvallan ja jopa itsevaltiuden vuosisatojen, läpi sortokausienkin maassamme oli yhteiskunnassa kansanvallan pohjavirta. Sen ansiosta kaiketi kansa­kuntamme onnistui viime vuosisadan melskeissä olemaan lankeamatta diktatuuriin.

Useat meistä ovat vannoneet tai vakuuttaneet puolustavansa laillista esivaltaa. Ei siis mitä tahansa esivaltaa, vaan laillista esivaltaa. Itsenäisessä Suomessa valta kuuluu kansalle. Sen vuoksi luterilainen esivalta-ajatus pitää myös muotoilla uusiksi. Ei näet ole mitään sellaista Jumalan asettamaa esivaltaa, joka henkilöityisi syntyperän perusteella johonkuhun tai joihinkuihin. Ei, vaan me kaikki olemme Jumalan työtovereina osa esivaltaa, muovaamassa esivaltaa. Olimme viime kevään Euroopan parlamentin vaaleissa, olimme kuukausi sitten, kirkollisen esivallan osalta, seurakuntavaaleissa, olemme muutaman kuukauden kuluttua eduskuntavaaleissa.

Niinpä jokaisen kansalaisen tulee sovittaa itseensä evankeliumissa kuulemamme Vapahtajamme haastavat sanat hallitsemisesta. Jokainen meistä on vastuussa siitä, millainen tämä maa on, millaisia lakeja tässä maassa säädetään, miten hyvä ja tasa-arvoinen yhteiskuntamme on. Jokainen meistä on viime kädessä vastuussa Jumalalle, myös ratkaisuistamme äänestyskopissa. Se on Lutherin ja luterilaisuuden viesti, varmasti myös Calvinin ja muutaman muun uskonpuhdistajan, ja evankeliumin perusteella myös Maailman Vapahtajan viesti yhteiskuntaamme. Se on kristillisen uskon haaste,

Eikö kristillinen usko sitten anna mitään yksityis­kohtaisempaa ohjetta yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon?

Ei anna ja samalla antaa. Kun on puhe uskon merkityksestä yhteiskunnallisessa elämässä, on puhe arvoista. Kun sitten päätöksentekijän on viime vaiheessa vastattava myöntävästi tai kieltävästi, hän voi samasta kristillisestä uskosta käsin päätyä toiselle puolelle kuin toinen yhtä lailla kristitty uskova. Siis vaikka kummallakin on sama Raamattu, josta kumpikin etsii Jumalan tahtoa. He kuitenkin tulkitsevat sitä eri tavoin, mahdollisesti kumpikin oikein.

Niin historiasta kuin nykypäivästä tiedämme, että uskon ja vallan liittäminen toisiinsa liian tiiviisti voi olla hyvin tuhoisaa. Niin on käynyt viime vuosisadalla ideologisen uskon kanssa Neuvostoliitossa ja Natsi-Saksassa, niin on käynyt kristinuskon osalta aina, kun uutta Jerusalemia on yritetty rakentaa tähän maailmaan, niin käy par’aikaa Pohjois-Irakissa ja -Syyriassa ISISin toimissa. Ihmisen arvo unohdetaan.

Pyhän kirjoitukset eivät ole, edes Raamattu ei ole käsikirja inhimillisen yhteisön rakentamiseen ja hoitamiseen. Ja silti Raamattu ei ole merkityksetön, kirkko ei ole merkityksetön, kristillinen usko ei ole merkityksetön tämän maan, tämän yhteiskunnan rakentamiseen ja hoitamiseen. Kun on puhe Raamatusta, kirkosta, kristillisestä uskosta yhteis­kunnas­samme, on kyse yhteiskuntamme arvoista. On kyse vallan oikeasta käytöstä.

Siitä näkökulmasta onkin viime vuosina voimistunut käsitys uskon­non­vapaudesta kerrassaan käsittämätön. Usko, uskonto ei saisi näkyä eikä kuulua missään julkisuudessa, ei saisi tulla koskettaneeksi ketään, joka ei itse sen pariin hakeudu. Neuvostoliitossahan uskonnonvapaus määriteltiin juuri noin: Uskontoa saa vapaasti harjoittaa uskonnollisten yhteisöjen omissa rakennuksissa, ei muualla.

Vai onko niin, että monille on kestämätöntä ajatus Yhdestä, jolla on ”kaikki valta taivaassa ja maan päällä”? Ajatus, että on meidän, ulkopuolinen oikean ja väärän mitta ja Mittaaja. Ajatus, että vastuuta ei mittaa vain kansa seuraavissa vaaleissa, vaan elämän antaja oman ajan päätyttyä ja maailman ajan päätyttyä.

Mistä siis ihmiset, esivallan asettajat, voivat löytää arvonsa? Tai millaiset arvot he löytävät, jos he eivät lue eivätkä kuule Jumalan sanaa, eivät etsi Jumalan tahtoa? Vaikka yhteiskunta on tätä elämää varten, on tarpeen näky, että tämä elämä ei ole kaikki. Näky, että on vastuussa yli seuraavien vaalienkin.

Alussa totesin, että itsenäisyydessä on kyse vallasta ja vapaudesta. Siellä, missä on kyse vallasta, on kyse palvelemisesta, sillä se on Jumalan tahtoma vallan käytön näkökulma. – Kun Jeesus totesi maan mahtavien pitävän kansoja valtansa alla, hän ei kuvannut ihannetilaa, vaan arvosteli synnin turmelemaa todellisuutta.

Vallalla palvelemisen näkökulmasta avautuu näky suomalaiseen, tasa-arvoiseen hyvinvointivaltioon ja yhteiskuntaan, jonka itsenäisyydestä voi olla ylpeä.

Siis kuten Vapahtajamme muistuttaa (Matt. 20:25-28):

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Saarna Sauvon kirkossa itsenäisyyspäivänä 2014