Raikasta tuulta päätöksentekoon

Seurakunta on olemisyhteisö, jonka toiminta tarvitsee lukuisia tukitoimia. Päätöksenteko ja hallinto eivät ole siis seurakunnassa olemassa itsensä vuoksi, vaan niiden tehtävänä on mahdollistaa varsinainen toiminta. Siksi erityisesti niiden on oltava (kustannus)tehokkaita, vain siten mahdollisimman paljon voimavaroja on suunnattavissa työhön seurakuntalaisten kanssa.

Päätöksenteossa keskeinen asema on seurakuntalaisten suoraan (kirkkovaltuusto) tai välillisesti (kirkkoneuvosto, johtokunnat, alueneuvostot) valitsemilla luottamushenkilöillä. Toiminnan sujuvuudelle on tärkeää, että päätösvaltaa ei pidetä yhtään sen ylempänä kuin toiminnan kannalta ja säädösten puitteissa on tarpeen. Toimivaltaa on siis uskallettava delegoida tehtävien kannalta mielekkäälle tasolle.

Suuri osa e.m. luottamuselinten työstä kohdistuu vuosittaiseen rutiiniin. Etenkin välillisesti valitut elimet voivat olla lisäksi suureksi hyödyksi toiminnalle kehittämällä keskusteluissa ideanpoikasia ja tarkempaa hahmottumista kaipaavia ajatuksia toiminnasta. Vielä kirkkoneuvostonkin tasolla päätetään asioista, joista on parempi muodostaa päätös keskustelun perusteella kuin äänestämällä valmiista päätösesityksestä.

Seurakunnan suuret linjat vuosikymmeneksi tai pidemmällekin ajalle määritellään strategiassa. Rovaniemen seurakunnalla ei ole nyt voimassa olevaa strategiaa. Kirkkoherrana aloittaisin jo ensi syksynä seurakunnan stretegian laatimisen – alhaalta päin. Jo toimivilta ryhmiltä, henkilökunnalta ja luottamushenkilöiltä kerättäisiin ajatuksia tarpeista, toiveista ja mahdollisuuksista ensi syksyn ja talven aikana. Kertynyt aineisto olisi sitten reformaation merkkivuoden 2017 keväällä johtokuntien ja kirkkoneuvoston käsittelyssä, ja ensi vuoden alkusyksystä kirkkovaltuusto vahvistaisi strategian. Näen tällaisen prosessin sitouttavan luottamushenkilöt ja henkilöstön strategiaan.

Hallinnon ja päätöksenteon tehostamiseen kuuluisi johdollani luonnollisesti myös asiakirjojen sähköinen jakelu ainakin välillisesti valituille luottamuselimille. Näin säästettäisiin työpanosta, aikaa ja luonnonvaroja sekä pystyttäisiin suuntaamaan työpanosta enemmän sisällön tuottamiseen, mikä puolestaan parantaisi valmistelun laatua.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

Mainokset

Raikasta tuulta työyhteisöön

Vaalinäytteiden kirkkokahvien yleisökysymyksissä on nostettu esille seurakunnan henkilöstön työhyvinvointiin liittyvät asiat, joihin liittyy myös johtaminen – erityisesti henkilöstön.

Olen hakenut rauhallisin mielin suuren seurakunnan johtajan virkaa. Minulla on siihen riittävästi elämänkokemusta, työkokemusta ja kirkon johtamiskoulutusta. Jatkuvasti päivitän osaamistani – viimeksi alkukuusta hiippakunnallisessa johtamisen koulutuspäivässä. Luotan myös Oulun tuomiokapitulin arvioon siitä, että juuri minulla on parhaat edellytykset hoitaa Rovaniemen seurakunnan kirkkoherran virkaa. ­

Valintani jälkeen Rovaniemen seurakunnassa alkaisi ensi syksynä strategiatyön rinnalla työhyvinvoinnin parantaminen. Jokaisen tehtävät, työn kuormittavuus ja henkilökohtaiset edellytykset selvitettäisiin. Näin tehtävät ja niiden jakautuminen päivitettäisiin oikeudenmukaisesti vastaamaan seurakunnan todellisia tarpeita. Luonnollisesti haluaisin myös selvityksen työtiloista, sillä valitettavan moni työkyvyttömyys maassamme johtuu sairaista tiloista.

Tavoitteenani on kehittää Rovaniemeä seurakuntana, johon mielellään tullaan töihin, jossa jaksetaan työskennellä ja jossa voi kehittyä ammatillisesti. Haluan henkilöstön kehittävän itseään ammatillisesti, jotta kenenkään ei tarvitse työskennellä koko ajan osaamisensa äärirajoilla. Innostan ja kannustan opiskeluun ja pätevöitymiseen – jo sitäkin varten, että runsaan vuosikymmenen päästä joku seurakunnan nuoremmista papeista voisi edes saada vaalisijan seuraajakseni.

Työhyvinvointi kytkeytyy johtamiseen. Rovaniemen seurakunta on niin suuri, että tarvitaan useampi johtamisen taso. Kirkkoherra johtaa seurakuntaa, mutta hän ei voi olla kovin runsaan joukon lähiesimies. Vastaavasti seurakunnan jokaisen työntekijän tulee tuntea oma lähiesimiehensä ja tuntea häneen luottamusta. Kirkkoherrana haluan huolehtia, että johtamisen joka tasolla toteutuvat hyvän johtamisen viisi E:tä – empatiakyky, ennustettavuus, elastisuus, energisyys ja eettisyys.

Teologian tohtori Kalle Elonheimo

”jotta eläisitte Jumalan tahdon mukaisesti”

Apostoli Pietari asettaa kirjeessään Kristuksen inhimillisen kärsimyksen meille, Kristuksen seuraajille, esikuvaksi Jumalan tahdon noudattamisesta: ”Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten.” (1.Pt 4:1)

Aloitimme tänään paastonajan. Runsaan kuuden viikon päästä elämme uudestaan Herramme inhimillisen kärsimyksen päiviä. Hänet vangittiin, häntä kidutettiin, hänet teloitettiin julmalla ja häpeällisellä tavalla. Kuten julkisen toimintansa alussa, ei hän noina viimeisinä päivinäkään pyytänyt avukseen taivaallisia sotajoukkoja, vaan hän alistui kipuun, tuskaan, häpeään, rangaistukseen ja kuolemaan. Hän alistui häpeään, jotta me, ihmiset, tuntisimme, että Jumala hyväksyy meidät. Hän alistui rangaistukseen, jotta me olisimme rangaistuksesta vapaat. Hän alistui kuolemaan, jotta meillä olisi elämä. Hän kärsi ruumiissaan, jotta hän tulisi täyttäneeksi Jumalan tahdon.

Jumalan tahdon mukaisesti eläminen voi edellyttää meiltäkin kärsimystä – luopumista, kieltäytymistä. Mutta mikä on Jumalan tahto? Miten sitä voisi toteuttaa elämän arjessa?

Jumalan tahto, siinä määrin kuin Hän edellyttää meidän ihmisten sitä tuntevan, on kaikkein suppeimmin sanoin ja kattavimmin ajatuksin ilmaistu rakkauden kaksoiskäskyssä: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Siinä on Lain kaksi taulua. Siinä on koko elämä. Siinä on koko paasto.

Elämme Jumalan tahdon mukaan, kun meillä on tasapainossa ja painavana elämässämme Hänen rakastamisensa ja lähimmäistemme rakastaminen. Silloinhan yhtäältä säännöllisesti ja taajaan etsimme yhteyttä Häneen – rukouksessa, Hänen sanansa lukemisessa ja kuulemisessa, Hänen kansansa kokoontumisessa, Hänen ateriallaan. Toisaalta etsimme taajaan ja säännöllisesti, miten voimme lähimmäisiämme, lähellä ja kaukana, läheltä ja kaukaa, rakastaa. Miten saisimme heidät tuntemaan, että he ovat arvokkaita ja arvostettuja juuri nyt, juuri täällä.

Viime paastonajan jälkeen  maamme on muuttunut monella tavalla. Ei pelkästään siten, että juhannusta ja tuhkakeskiviikkoa vietetään lähes samassa lämpötilassa. Esivaltamme on saanut, kansamme tahdosta, uuden muodon. Maahamme on tullut pienessä ajassa paljon ihmisiä, joita emme osanneet odottaa etsimään turvaa ja elämän uudelleen aloittamisen mahdollisuutta juuri meidän keskuudestamme. Täällä Sauvossa ja Peimarin alueella heitä ei juuri ole, mutta voisi olla. Täällä olisi mahdollisuuksia antaa joillekuille heistä tilaisuus päästä kiinni työhön ja elämään, tuleehan tänne satoja kausityöläisiä joka kesä maatalouteen. Jospa tänä vuonna uusia työntekijöitä haettaisiinkin maahamme jo saapuneiden joukosta.  Se olisi yksi tapa elää Jumalan tahdon mukaisesti.

Tänä paastonaikana kehotan meitä kaikkia tarkkaamaan, miten elämme, miten juuri itse elät, Jumalan tahdon mukaisesti – Häntä ja lähimmäisiämme rakastaen.

Paastokehotus Sauvon kirkossa tuhkakeskiviikkona 10.2.2016

Raikasta tuulta Rovaniemelle

Olen Kalle Elonheimo ja toivon Sinun äänestävän minut Rovaniemen kirkkoherraksi 28. helmikuuta.Kalle00784SquareSuuri

Haluan, että usko Kristukseen on voima ja turva jo tässä elämässä sekä kannustaa tekemään paremmaksi paikaksi elää niin Rovaniemeä kuin koko maailmaa.

Haluan tuoda uusia näkökulmia Rovaniemen seurakuntaan, jotta se koskettaisi seurakuntalaisia yhä syvemmin ja muuttuisi yhä elävämmäksi Jumalan kansan ilmentymäksi.

Haluan käyttää kaiken taitoni Rovaniemen seurakunnassa ja todistaa Kristuksessa ilmestyneestä Jumalan rakkaudesta runsaan vuosikymmenen ajan.

Pappi ja kirkkoherra

Olen toiminut pappina runsaat 30 vuotta, puolet ajasta kirkkoherrana tai muuten seurakunnan toiminnasta vastaavana.

Pappiskokemusta minulla on kaupungista ja maaseudulta, Suomesta ja ulkomailta, suomeksi ja muilla kielillä. Kirkollisia toimituksia olen hoitanut suomen lisäksi ruotsiksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, espanjaksi, italiaksi ja hollanniksi.

Kirkkoherrana olen huolehtinut runsaan vuosikymmenen seurakunnan toiminnan johtamisen lisäksi hallinnosta ja henkilöstöstä sekä kiinteistöihin liittyvistä projekteista.

Nykyisessä virassani vuoteeni sisältyy elämän kirjo – perhekerhokirkko, varhaisnuorten pyhiinpyöräily, rippikoulu, kasteperheet, vanhukset, läheisensä menettäneet, veteraanit… Diakoniasta saan päivittäin viestejä, sillä vaimoni Katri on toiminut jo yli 20 vuotta diakonissana eri seurakunnissa.

Toiminnan ja hallinnon johtaminen

Hallinnon ja johtamisen osaamistani olen kehittänyt ylimmällä kirkon tarjoamalla koulutuksella ja tutkinnolla. Toiminnan osaamista pidän yllä mm. teologisella tutkimuksellani, jota olen siis jatkanut tohtorintutkinnon jälkeenkin. Tutkijan koulutuksesta olen huomannut olevan hyötyä myös seurakunnan hallinnossa ja johtamisessa.

Ekumenia ja yhteinen jumalanpalvelus

Rovaniemen_kirkkoEkumenia on aina ollut minulle tärkeä. Pyhiinvaellukset ovat minulle käytännön tapa elää kristittyjen yhteyttä todeksi ja hoitaa hengellistä elämää.

Jumalanpalvelus ja erityisesti ehtoollinen ovat minulle rakkaita. Työskentelen sen puolesta, että seurakuntalaiset viettäisivät yhdessä ehtoollista, vaikka heillä olisi erilaisia hengellisiä painotuksia ja näkemyksiä.

Seurakunnan voimavarat ja kirkon kehittäminen

Seurakunnan tärkein voimavara on elävä seurakunta, joka rukoilee, lukee Jumalan sanaa ja kokoontuu yhteen. Toimintaan sitoutuneita seurakuntalaisia tarvitaan myös huolehtimaan tehtävistä, joihin henkilökunnan työpanosta ei pystytä suuntaamaan.

Motivoitunut ja hyvinvoiva henkilökunta on toinen tärkeä voimavara. Oikeudenmukaisella ja samalla henkilökohtaiset ominaisuudet ja tarpeet huomioon ottavalla johtamisella haluan edistää työssä jaksamista. Ammatillista kehittymistä pidän tärkeänä jokaiselle.

Olen tehnyt kirkkomme toimintaan useita aloitteita, joista näkyvimmin toteutui Kirkko Suomessa 850 vuotta (2005). Kun näen kehittämismahdollisuuden tai epäkohdan, ryhdyn etsimään ratkaisuja.

Vapaalla

Rovaniemellä minut voisi vapaa-aikanani tavata talvisin suksien tai luistinten, kesäisin maantiepyörän päältä – tai nyt rippikoulua käyvän jalkapalloilijan kannustajana kentän reunalla.

Vaaliesitteeni teksti

Katso myös esittelyni ja ansioluetteloni.

Eheä usko

Rovaniemi_fresko

Rovaniemen kirkon fresko – kuvannut Katri Elonheimo

Jos te olette laittaneet tämän kirkon vain osoittaaksenne, kuinka korkea kirkollinen kulttuuri täällä vallitsee, niin tämä kirkko on väärällä perustuksella. Kirkko rakennetaan elävistä, uskovista sieluista. Kirkko on Kristuksessa ja tälle perustukselle pyydetään laskea uusia kiviä.” Näin tästä kirkosta lausui runsaat 65 vuotta sitten kirkon vihkiäisjuhlan jälkeisellä viikolla pidetyssä piispantarkastuksessa silloinen asessori L.P. Tapaninen.

Mitä sitten on usko?

Tämän päivän evankeliumissa (Lk 2:22-33) kohtaamme Simeonin. Hän on uskon esikuvana. Häntä kuvataan hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi mieheksi.

Simeonin kuvauksen perusteella voisi ajatella, että kunnon usko, eheä usko on keskittymistä Jumala-suhteeseen. Siis: onko eheä usko vain elämää hartaudessa ja jumalanpelossa? Näinhän suomeksi on Raamatussa – ainakin Simeonista – lausuttu ainakin 1700-luvulta lähtien. Agricolaa ja vuoden 1642 Raamattua en päässyt nyt tarkistamaan.

Käännös on valitettavasti epäonnistunut ja sen taustalla on itse Luther, joka turvapaikan Wartburgin linnasta saatuaan käänsi sanoilla fromm und gottesfürchtig. Näin refromaation merkkivuoden alla joudunkin johdattamaan kahteen reformaation kannalta tärkeään ajatukseen. Ensinnäkin: Kun teologiaa tehdään ja sillä kristittyjen elämää vahvistetaan, ei saa luottaa käännöksiin, vaan on mentävä Jumalan ilmoituksen mahdollisimman alkuperäiseen sanaan, lähteelle. Ja toiseksi: Luther ei ollut erehtymätön.

Alkutekstille uskollisempaa on kuvata Simeonia sanoilla vanhurskas, sen sekä maallisen että hengellisen kattavasssa merkityksessä, tai oikeamielinen ja jumalaapelkäävä.

Eheä usko on siis oikeamielistä ja jumalaapelkäävää. Siinä Lain kaksi taulua ovat sopusointuisesti esillä. Ilman niiden sopusointua usko ei parhaallakaan tahdolla ole eheää.

Juuri ilmestyneen Kirkon Tutkimuskeskuksen tutkimuksen mukaan 90 %:lle kirkon jäsenistä hyvin merkittävä tai melko merkittävä syy kuulua kirkkoon on kirkon harjoittama avustustoiminta. Kirkko ei ole kuitenkaan pekästään avustusjärjestö. Oikeamielisyyden ja jumalanpelon tulee olla tasapainossa yksittäisen kristityn elämässä, hänen elämäntilanteensa antamissa rajoissa, mutta aivan erityisesti niiden tulaa olla tasapainossa kirkossa. Kirkko on sekä oikeamielisyyden että hartauden toteuttaja ja edistäjä.

Evankeliumissa ei kerrota, miten Simeonissa näkyi oikeamielisyys, vanhurskaus. Ilmeisesti Luukkaalla oli siitä jotakin tietoa. Jumalanpelon hän perustelee: Simeon odotti Israelin lohdutuksen tuloa.

Simeonista kerrotaan myös, että Pyhä Henki oli hänen yllään. Kaikki todellinen usko on Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Se ei edellytä erityisiä kokemuksia, ei erityistä tuntemusta Jumalan läsnäolosta. Hyvä esimerkki tästä on Kalkutan äiti Teresa. Hänen muistiinpanoistaan ja kirjeistään on selvinnyt, että elämänsä viimeisten vuosikymmenten aikana hän ei tuntenut Jumalan läsnäoloa elämässään – käytännössä ei koko sinä aikana, jonka hän teki laupeudentyötään Kalkutassa. Hän oli nuorena tuntenut voimakkaasti Jumalan läsnäolon ja saanut kutsun lähteä laupeudentyöhön. Mutta sen aikana hän ei siis enää tuntenut Jumalan olevan läsnä, ja kuitekin juuri siinä maailma on tunnistanut hänen tuoneen Jumalan rakkautta tähän maailmaan.

Uskon perustavan Pyhän Hengen läsnäolon lisäksi Simeon sai Pyhältä Hengeltä erityisen ilmoituksen, joka sai hänet menemään Jerusalemin temppeliin, kun Herran Voideltu tuotiin sinne. Pyhän Hengen vaikutuksesta hän tunnisti temppeliin tuodussa 40 päivän ikäisessä poikalapsessa Jumalan Voidellun, Messiaan, Kristuksen. Pyhä Henki johdatti hänet Kristuksen tunnistamiseen ja tunnustamiseen!

Moni muukin kuin Simeon tunsi kirjoitukset, jotka lupasivat Messiaan, mutta Pyhä Henki avasi hänet ymmärtämään kirjoitukset niin että hän oli läsnä juuri tuolloin. Ja niin hän sai nähdä Voidellun, Kristuksen, Messiaan.

Vaikka emme tuntisi Jumalan erityistä läsnäoloa, meidän ei ole syytä olla huolissammme. Saamme lohdullisesti uskoa ja luottaa siihen, että jo kasteessa olemme saaneet Pyhän Hengen vaikuttamaan meissä!

Vaikka Pyhä Henki ei anna meille erityistä ilmoitusta eikä tunnu ilmestyvän meille, Jeesus Kristus on avannut meille armon kaiken paljouden, jotta joisimme hänestä kuin lähteestä, joka tyydyttää janomme. On siis enemmän kuin

Lennart Segerstråle on sanonut tämän kirkon freskosta todetessaan, että Kristus kuvastuu elämän lähteeseen. Kristus on elämän lähde!

Uskoon kuuluu myös Jumalan ilmoittaman tahdon kunnioittaminen. Joosefi ja Maria kunnioittivat Lakia. Heillä oli kaksi syytä mennä temppeliin:synnyttäneen äidin puhdistusuhri esikoispojan pyhittäminen Jumalalle.

Jokainen esikoispoikahan kuului Jumalalle – tämä kuului aivan erityisellä tavalla! Esikoispojan pyhittäminen muistuttaa siitä, kuinka kansa vapautui Egyptin orjuudesta. Marian esikoispoika oli syntynyt vapauttamaan synnin ja kuoleman orjuudesta. Eikä vain yhtä kansaa vaan kaikki kansat!

Temppeliin tuotiin siis lapsi, joka oli vapauttava synnin turmeluksesta ja perisynnin syyllisyydestä. Aikuisiällään hän alistui kertakaikkiseksi uhriksi, eikä mitään muita uhreja enää tarvita.

Joosefin ja Marian köyhyydestä kertoo se, että heillä ei ollut varaa karitsan uhraamiseen, he uhrasivat köyhän kansan uhrit. Tämä osoittaa, että Jeesuksella ei ollut arvoa, ei korkeutta, ei ulkoisia muotoja, jotka olisivat tehneet hänestä Israelin kuninkaan ja maailman Vapahtajan. Hän alistui kaikessa Lain alle – vapauttaakseen meidät Lain alta.

Tai kuten Paavali toteaa (Gal. 3:14-15): Kristus on lunastanut meidät vapaiksi lain kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän sijastamme, … Näin tapahtui, jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen Jeesuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen ja me häneen uskovina saisimme luvatun Hengen. Me ihmiset olemme luonnostamme vailla valoa, kunnes meille loistaa armon aurinko Kristus.

Palaamme Jerusalemin temppeliin: Pyhän Hengen vaikutuksesta Simeon tunsi Pyhien kirjoitusten toteutuvan. Hän puhkesi kiittämään. Kiitoslaulussaan hän kertoo, että kyseessä ei ole vain yhden kansan Vapahtaja. Hänet on annettu meille täysivaltaiseksi Pelastajaksi. Hän on Maailman Valo, hän kuuluu kaikille kansoille.

Kristittyinä me olemme jäseniä hänessä, joka on saanut voitelun kaiken täyteyden, joka on sovittanut kaikkien synnit, joka on avannut iankaikkisuuden kaikille, jotka pyytävät päästä ja Pyhän Hengen vaikutuksesta pääsevät kiviksi Kristuksen kirkkoon

Pyhän Hengen vaikutuksesta Simeon ja Hanna tunnistivat ja tunnustivat Kristuksen – se osoitti heissä vaikuttaneen uskon. Rukoilkaamme itsellemme, toinen toisillemme ja kaikille, jotka ovat meille rakkaita, Pyhän Hengen vaikutusta, että mekin tunnistaisimme Kristuksen, ja tunnustakaamme uskomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.

  • Saarna Rovaniemen kirkossa kynttilänpäivänä 31.1.2016
  • saarnatekstinä päivän evankeliumi Luukas 2:22-33

Kasteen lahja

IMG_2567

Kastepaikka Jordan-virrassa, aivan Genesaretin järven eteläpuolella

Meidän ajatuksissamme kaste on jotakin aivan erityisesti kristillistä, mutta niin ei ole. Uskonnollisena ilmiönä kaste esiintyy muissakin uskonnoissa.

Kun Johannes kastoi Jordanissa kaksi vuosituhatta sitten, hän ei ollut ainoa, joka kastoi. Muusta uskonnosta juutalaisuuteen kääntyvän piti sanoutua irti pahasta, hänen tuli upottautua kokonaan veteen ja sitten pukeutua uuteen vaatteeseen, joka osoitti hänen tulleen lain noudattajien pyhän yhteisön jäseneksi. Ja tuolloin, ja vielä myöhemminkin, juutalaisuuteen kuului rituaalista peseytymistä, siis myös jonkinlainen toistuva kaste, johon käytettyjä altaita on löytynyt niin Jerusalemista kuin Kuolleen Meren rannan Qumranista kuin myös vaikkapa Saksasta.

Kun Johannes, Sakariaan poika, kastoi, ei suurin ihmetyksen aihe ollut se, että hän kastoi vedellä. Hänhän myös julisti, ja väkevästi julistikin! Kääntykää! Tehkää parannus! Kirves on jo asetettu puun juurelle, jotta hedelmää tuottamattomat puut kaadettaisiin tuleen heitettäviksi! Hän julisti ankarasti, mutta silti hän julisti Evankeliumia, ilosanomaa ja vetosi ihmisiin, jotta nämä kääntyisivät takaisin Jumalan puoleen. Sen vuoksi ihmiset alkoivat kysellä, oliko hän Messias, se kauan odotettu. Saihan hän monet kääntymään oikeuden ja vanhurskauden tielle.

Mutta kastaessaan Johannes kastoi vain vedellä. Hänen kasteensa oli siis jotakin aivan muuta kuin kristillinen kaste, jolla meidätkin on kastettu. Apostolien teoissahan kerrotaan, kuinka ensimmäiset kristityt ymmärsivät Johanneksen kasteen ja Ylösnousseen kasteen välillä vallitsevan eron: Paavali tapasi Efesoksessa miehiä, jotka oli kastettu Johanneksen kasteella ja jotka ottivat kasteen Herran Jeesuksen nimessä kuultuaan Paavalilta Johanneksen kehottaneen uskomaan jälkeensä tulevaan suurempaan, Jeesukseen. (Ap.t. 19) Johanneksen toimittama parannuksen ja kääntymyksen kaste oli enimmilläänkin vain valmistava kaste. Siihen olisi sopinut säveleltään kauniin, mutta sanoiltaan hieman ongelmallisen kastevirren (217) luonnehdinta “lupauksen kaste”, sillä se ennakoi ja lupasi Pyhän Hengen.

IMG_2574Herramme, Lihaksi tullut Sana, ihmiseksi syntynyt Jumala, aloitti julkisen toimintansa menemällä Johanneksen kastettavaksi. Siten hän asettui syntisten ihmisten joukkoon, yhdeksi heistä, yhdeksi meistä, jotka tarvitsemme Jumalaa. Mutta toisin kuin muut Johanneksen kastamat, hän sai päällensä Pyhän Hengen tuolla Jordanin rannalla. Samalla kun hän liittyi tavallisten ihmisten joukkoon, hänessä ilmestyi Jumala tähän maailmaan. “Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.”

Kun ihminen ja Jumala Jeesus Nasaretilainen sitten kolme vuotta myöhemmin oli kuollut ristillä ja noussut kuolleista ja elänyt 40 päivää Ylösnousseena opetuslastensa kanssa, hän juuri ennen taivaaseen astumistaan asetti pyhän kasteen uuden liiton merkiksi ja alkukohdaksi jokaista seuraajaansa varten.

Kasteen sisällön ja merkityksen ilmaisee suurenmoisimmin apostoli Paavali kirjeessään Rooman kristityille: kasteessa olemme tulleet osallisiksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta; kasteessa olemme tulleet osallisiksi syntien anteeksiannosta ja iankaikkisesta elämästä; kasteessa vanha, langenneen ja rikkonaisen luomakunnan elämä on haudattu, ja olemme alkaneet elää uutta elämää, iankaikkista elämää jo nyt, langenneen ja rikkonaisen luomakunnan keskellä.

Kasteessa olemme siis saaneet Jumalan valtakunnan täydet kansalaisoikeudet: pääsyn Jumalan yhteyteen, iankaikkisen elämän ja Pyhän Hengen sekä Pyhän Hengen lahjoista suurimman, uskon kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen. Ja tämän kaiken yhdellä kertaa ja kertakaikkisesti, aivan kuten Herramme antoi itsensä yhdellä kertaa kertakaikkiseksi uhriksi kaikkien syntien sovittamiseksi. Eikä meidän Kristukseen kastettuina enää tarvitse jäädä Pyhän Hengen lupauksen varaan, vaan saamme uskoa ja rukoilla, että Pyhä Henki on ja vaikuttaa meissä.

Mikä on sitten ihmisen, kristityn osa kasteessa? Meidän, jotka on kastettu vuosia ja vuosikymmeniä sitten?

Meidän osallemme on jäänyt jotakin jo Johanneksen Kastajan julistukseen kuulunutta. Hänhän kehotti parannukseen ja kääntymykseen. Me pidämme osaltamme kasteen, kun päivittäin käännymme pois niiltä omilta teiltämme ja niistä omista ajatuksistamme, jotka eivät ole Jumalan teitä eivätkä ajatuksia. Tällainen päivittäinen parannuksenteko on päivittäistä paluuta kasteeseen, niin paljon kuin meidän on osaltamme mahdollista raivata Jumalan toiminnalle tietä itsessämme.

Kasteessa Jumala on siis ottanut meidät kansansa, uuden liiton kansan jäseniksi ja samalla kutsunut meidät työtovereikseen tuomaan langenneeseen ja rikkonaiseen luomakuntaan Hänen rakkauttaan. Omalta osaltamme otamme kantaa kasteeseemme myös elämän arjen teoissa ja sanoissa, ajatuksissa ja ratkaisuissa. Kasteen liittoa toteutamme toteuttaessamme Hänen tahtoaan ja käskyään rakastaa Häntä yli kaiken ja lähimmäistämme kuin itseämme.

Mutta silloinkin, kun olemme epäonnistuneet Hänen tahtonsa noudattamisessa tai jopa tietoisesti rikkoneet sitä vastaan, silloinkin saamme turvautua kasteeseen, silloinkin saamme kääntyä takaisin hänen puoleensa ja jättää laiminlyöntimme ja rikkomuksemme Kristuksen ristin juurelle; olemmehan kertakaikkisesti osallisia Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, koska olemme Kristukseen kastettuja.

Rukoilkaamme.

Ikuinen Isä, Sinä ilmoitit Nasaretin Jeesuksen rakkaaksi Pojaksesi Jordanin kasteessa.

Auta meitä Kristukseen kastettuja pysymään uskollisina  kutsumuksellemme sinun lapsinasi.

Tätä rukoilemme saman Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Aamen.

  • saarna Sauvon kirkossa 10.1.2016

Jaakontien ystäville jouluksi 2015

Exif_JPEG_PICTURE

…Jumala elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Hyvä Jaakontien ystävä,

Jaakontien ystävät ry:n puolesta toivotan iloista Vapahtajamme syntymäjuhlaa ja Jumalan siunausta alkavalle vuodelle 2016!

Paavi Fransiskuksen julistaman Laupeuden riemuvuoden ansiosta Santiago de Compostolan Pyhä ovi on avoinna ensi vuoden lopulle. Muutoinhan se olisi avattu vasta seuraavaksi Jaakontien pyhäksi vuodeksi 2021. Laupeuden riemuvuosi houkutellee entistä enemmän pyhiinvaeltajia patikoimaan tai pyöräilemään Santiago de Compostelaa, joten toistan edelliselle pyhälle vuodelle antamani ohjeet: Jos ei ole pakko vaeltaa heinäkuussa, ei kannata olla silloin liikkeellä; jos ei ole pakko olla liikkeellä kesällä, kannattaa vaeltaa keväällä tai syksyllä – tai jopa talvella.

 Olin menneen kesäkuun alussa Galician aluehallinnon järjestämässä I Jaakontien ystävien yhdistysten maailmankokouksessa. Yksi paljon keskustelua herättänyt aihe oli etenkin ranskalaisen tien ruuhkautuminen varsinkin kesällä. Helppoa ratkaisua ei ole, mutta puhetta oli ikivanhan talvireitin merkitsemisestä. Toinen tärkeä aihe oli pyhiinvaeltajien suhde ja suhtautuminen majataloihin. Kokous muistuttaa pyhiinvaeltajia siitä, että yhdistysten, seurakuntien ja kuntien ylläpitämissä edullisissa majataloissa kyse on vieraanvaraisuudesta, ei kulkijoiden ja henkilökunnan välisestä liikesuhteesta. Majatalojen vapaaehtoiset, hospitaleros, avaavat ”kotinsa” kulkijoille, eivät ole näiden palvelijoita.

Jaakontien ystävien vuosikokous pidettiin keväällä Tampereen Vapriikki-museossa ja siihen liittyi opastettu käynti hienossa suomalaisten keskiaikaisia pyhiinvaelluksia esittelevässä näyttelyssä. Harmi, että vain muutama jäsen oli paikalla, mutta toivottavasti moni muukin ehti tarttua tilaisuuteen ja käydä tuossa näyttelyssä.

Vuosikokous vahvisti kuluvan vuoden jäsenmaksut: vuosimaksu on 10 €, ainaisjäsenmaksu 100 € ja kannatusjäsenmaksu 200 €.
Toivon, että ehdit vielä tämän vuoden puolella maksaa jäsenmaksusi yhdistyksen tilille: FI50 5259 0420 0155 51 (BIC: OKOYFIHH). Kiitos! (Ja, lukija, joka et ole Jaakontien ystävien jäsen, jos haluat liittyä, lähetä yhteystietosi osoitteeseen pyhiinvaelluspassi@gmail.com sekä maksa jäsenmaksu.)

Kalle Elonheimo

Jaakontien ystävät ry, puheenjohtaja

P.S. Botafumeiro-videoni on katsottavissa youtubessa. ke

Kirkon uusi hahmo (vuodelta 1993)

Alkuviikosta esille tullut ajatus muslimien uskonnollisten yhteisöjen verotusoikeudesta kirvoitti minut kaivamaan esiin alustuksen, jonka pidin Turun seudun pappien ja lehtoreiden kokouksessa Maskussa 16.11.1993. Artikkelin loppupuolella on esillä Italian mallin mukaisesta yleisestä kulttuuri- ja kulttiverosta, jonka tuottoja rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat voivat saada.

KIRKON UUSI HAHMO

Runsas sata vuotta sitten kunnallishallinto alkoi irtau­tui seu­ra­kun­nallisesta hallinnosta. Tällä vuosisadalla — kenties juuri vuosisataisen kirkollisen paikallisitse­hallinnon peruina — seurakunnan hallintoa on kehitelty ottamalla mallit kunnallisesta hallinnosta. Nyt on seu­rakunnan aika alkaa irtautua kunnallisista hallintomal­leista.

Julkisuudessa puhutaan ”kirkosta”. Puhutaan siis suu­rees­ta, jota ei oikeastaan ole olemassa. Ei ainakaan niissä asioissa, joista näinä päivinä ja vuosina eniten puhu­taan — talousasioissa. Paikallisen itsehallinnon vuoksi Suomessa on satoja ”kirkkoja” ja samalla toteutu­vat Va­pah­tajan sanat, joita hän tuskin tarkoitti tavoit­teeksi vaan pikemminkin syntisen maailman todellisuuden kuvauk­seksi: ”Sille, jolla on, annetaan, ja jolla ei ole, siltä otetaan sekin vähän pois.” (Suurissa seura­kunnis­sa/seurakuntayhtymissä on varaa pitää alhaisimmat kir­kol­lis­ve­rot!)

Kun nyt Suomen evankelis-luterilaiset ”kirkot” ja kirkko ovat joutuneet tilanteeseen, jossa harkitsemattomasti pystytettyjä rakenteita on pakko purkaa, ei pitäisi tyytyä vain saamaan aikaan korjailtua versiota entises­tä, vaan samantien pitäisi rakentaa uutta. Se uusi voisi olla Evankelis-luterilainen Kirkko Suomessa. Siis enem­män kuin satojen seurakuntien ja kahdeksan hiippakunnan yhteenliittymä.

Rakenteiden uudistaminen pelkän uudistamisen vuoksi ei ole sen enempää tavoite kuin asioiden säilyttäminen sen vuoksi, että niin tai näin on aina ollut. Tavoitteena on saada aikaan rakenne, joka mahdollisimman hyvin turvaa sen, että evankeliumia voidaan julistaa, sakramentteja voidaan jakaa ja että ihmiset saavat kokea Jumalan rak­kauden yhteisön jo tässä ajassa.

Pienet seurakunnat ovat kirkon hengellisen ja sielun­hoidollisen tehtävän toteutumisen kannalta todennä­köisesti paras rat­kai­su. Niissä voi toteutua ihmisten kaipaama lähei­syys, niissä seurakunta voidaan tuntea Jumalan perheek­si, josta sen jäsenet kantavat vastuuta. Niissä myös sielun­hoitotehtäviin erotetut voivat oppia tunte­maan suuren osan seurakuntalaisistaan.

Omien havaintojeni mukaan kaksi- tai korkeintaan kolmi­pappinen seurakunta on kooltaan optimaalinen. Yksipappi­sia tulisi välttää, jos maantieteellisistä syistä ei ole pakko tyytyä niin pieneen — kuten esimerkiksi tällä Suomen nurkalla asia moni paikoin on. Yksi pappi voi nimittäin onnettomimmassa tapauksessa tuhota seurakunnan hengellisen ja kaiken muunkin elämän vuosikymmeniksi. Kaksipappisessa seurakuntalaiset voivat toivoa mie­leisensä / mieluisemman papin

Yksioikoista paikallisseurakunnan mallia ei Suomeen voi luoda. Maassamme on nimittäin sekä maaseutua että jopa suurkaupunkeja. Alueilla, joiden väestötiheys on suuri, eli käytännössä kaupungeissa, voitaisiin siirtyä rajoi­tettuun personaaliseurakuntajärjestelmään. Ensisijainen seurakunnan määrääjä olisi edelleenkin asuinpaikka, mutta anomuksesta voisi kuulua sen sijasta johonkin toiseen asuinkuntansa tai -kaupunkinsa seurakuntaan. Näin saman paikkakunnan seurakunnat voisivat profiloitua ja terveesti kilpailla keskenään. Eikä ihmisten tarvit­sisi asunnonvaihdon yhteydessä jättää entistä seurakun­taansa.

Maaseudulla lienee viisainta säilyttää nykyinen paikal­lisseurakuntamalli, sillä seura­kunta, joka fyysisesti on kovin kaukana, on har­voin myöskään henkisesti kovin lähellä.

Tarvittaisiin siis pieniä seurakuntia, mutta raskas ja kuluja vievä hallinto pitäisi välttää. Olen hahmotellut mallia, jossa painokkaimmat tasot olisivat kokonaiskirk­ko ja paikallisseurakunnat. Niiden väliin asettuisivat hiippakunnat ja rovastikunnat.

Oleellisin muutos nykyiseen verrattuna olisi, että kir­kollisvero olisi koko maassa yhtä suuri. Sitä ei keräisi paikallinen eikä myöskään alueellinen kirkollinen vi­ranomainen vaan kokonaiskirkko, lyhyesti Kirkko. Se puolestaan jakaisi seura­kunnille niiden tarvitsemat käyttövarat yh­tei­sesti so­vit­ta­van jakokaavan mu­kaan, jossa otetaan huo­mioon seura­kun­tien väki­luku ja välttä­mät­tö­mis­tä ra­ken­nuksista, maantieteellisistä oloista yms. koi­tu­vat eri­tyis­rasi­tuk­set. Kokonais­kirkko vastaisi myös suoraan seura­kun­tien välttämättömien työn­tekijöiden palk­kauk­ses­ta. Se voisi siten huo­leh­tia, että kussakin seu­rakun­nas­sa on riittä­västi vir­koja. Virkojen määrä ja laatu riippuisi seura­kunnan väkilu­vusta sekä maantie­teellisis­tä, kielel­lisis­tä ja yhteis­kunnallisista eri­tyispiir­teistä. Kokonaiskirkko antaisi myös hiippakun­tien ja rovastikuntien toimintaan määrärahat jonkin jakokaavan mukaan. Osa jäisi tietenkin kirkon yhteisiin toimintoihin.

Olen laskenut, että yksityishenkilöiden koko maan yhte­näi­nen 1,5 pen­nin veroäyri olisi kahtena viime vuonna riit­tänyt kattamaan kirkkomme seurakuntien verotulot. Kirkko voisi siis pärjätä ilman yhteisöveroja, mutta monet yksittäiset seurakunnat eivät kenties voi! (Las­kelmassani oletin, että 80 % yksityishenkilöiden kunnal­lisverotettavista tuloista olisi tuonut kirkollisveroa.)

Yksittäisen seurakunnan tulot eivät siis enää riippuisi siitä, kuinka paljon sen seurakunnan jäsenet pystyvät maksamaan veroja. Tulojen perustana olisi ensisijaisesti väkiluku. Jakokaavaan sisältyisi jokaista seurakuntaa varten tietty perussumma. Siihen lisättäisiin tietty markkamäärä jokaista seurakuntalaista kohti ja seurakun­nan toiminnan kannalta välttämättömien rakennusten ja kiinteistöjen ylläpitokulut.

Seurakunnalla olisi valta, vapaus ja vastuu päättää, miten se omat käyttövaransa käyttää. Jokin seurakunta pitäisi ehkä mielekkäänä palkata lisää työntekijöitä. Jokin ehkä suuntaisi voimavarojaan kyläkirkkotoimintaan. Jossakin painopisteeksi muodostuisi diakonia. Mikäli jakokaavan tuomat varat eivät tuntuisi riittävän, seura­kunta voisi yrittää saada ulkopuolista rahoitusta tai kerätä vapaaehtoisvaroja — kolehteja ja lahjoituksia.

Paikallisseurakuntien luottamuselimet — nimitettäköön niitä vaikka kirkkoneuvostoiksi — voisivat nykyistä paremmin keskittyä seurakunnan hengellisen toiminnan johtamiseen. Ne voisivat uudistuksen yhteydessä saada myös esimerkiksi oikeuden päättää Kirkon kustantamien seurakunnan välttämättömien virkojen täyttämisestä — papiston osalta yhteistyössä tuomiokapitulin kanssa. Niiden pitäisi myös opetella perustelemaan erityiset tar­peen­sa ja uudet ajatuksensa hallinnon muille tasoil­le.

Vuosisataisten rakennelmien korvaaminen uusilla vaatisi tietenkin vielä monien muidenkin kysymysten tarkastelua, mutta koska olen tässä halunnut keskittyä olennaisim­paan, mainitsen vain muutaman. Miten kävisi seurakuntien maa­omaisuuden? Tulisiko siitä Kirkon maaomaisuutta? Jos tulisi, säilyisikö paikallisseurakunnalla kuitenkin osa siihen liittyvää päätösvaltaa? Olisiko tuotto osak­si entisille omistajaseurakunnille ”kor­va­mer­kittyä” rahaa? Mahdollista kaiketi olisi ainakin, että seurakunnilla säilyisi osa esim. rakennusten käyttöön tai maaomaisuu­den käyttöön liittyvää päätösvaltaa.

Hiippakunnat ja rovastikunnat olisivat tarpeen toisaalta väliportaina seurakuntien ja Kirkon välillä, toisaalta alueellisina yhteistyöeliminä. Hiippakunta huolehtisi alueensa erityispiirteiden huomioonottamisesta kokonais­kirkossa ja toisaalta se edistäisi alueensa seurakun­tien yhteistyötä esim. järjestämällä koulutus- ja neuvottelu­päiviä.

Tiedän, että hahmotelmani kaltainen malli on mahdollista toteuttaa. Sen esikuvana on nimittäin taannoisen saksa­laisen työnantajakirkkoni, Hessenin ja Nassaun evankeli­sen kirkon, malli. Käsittääkseni kaikkialla Saksassa kirkon hahmo on kutakuinkin hahmotelmani kaltainen.

Vanhan pohjoismaalaisen ajattelun suora jatkumo hahmo­tel­ma­ni ei ole, koska siinä paikallista it­senäisyyttä on muu­tet­tu. Se kuitenkin toteuttaisi laa­jassa maassamme tasa-arvoa kristittyjen kesken. Nykyään­hän helsinkiläi­sen tai turkulaisen sielu on erihintainen kuin esimer­kiksi maskulaisen tai velkualaisen sielu. Itseään kir­koksi kutsuvan järjestelmän olemukseen moi­nen eriarvoi­suus sopii kovin huonosti.

Koko maan kattavan tasasuuruisen kirkollisveron käyttöö­noton yhteydessä voitaisiin samalla ottaa käyttöön ylei­nen kirkollis- ja kulttuurivero. Rekisteröityihin us­kon­nollisiin yhteisöihin ja kirkkoihin kuuluvien osal­ta vero ohjautuisi kyseiselle yhteisölle, mikäli se on halu­kas ottamaan sen vastaan. Muiden osalta se menisi ”korvamerkittynä” valtiolle, joka käyttäisi sen kulttuu­rin hyväksi ja mahdollisesti osaksi väestökirjanpidon ja hautausmaiden ylläpitoon. Tämänkaltainen vero on käytös­sä Italiassa. (Se estäisi ihmisiä joutumasta kiusaukseen erota kirkosta rahan säästämiseksi. Samalla eri yhteisöt tulisivat tasavertaisemmiksi. En ole tosin selvittänyt, pystyisikö ortodoksinen kansankirkko selviämään 1,5 % pennin yleisellä yksityishenkilöiden kirkollisverolla.)

Tyypillisesti suomalaisen näpertelyn ja paikkailun si­jalle tarjoan tätä Kirkon kokonaishahmotelmaa.

Kennen und erkennen bei Calvin

Calvin”Die Grenzen meiner Sprache bedeuten die Grenzen meiner Welt.”1 Ich will mit diesem Gedanken Wittgensteins anfangen. Bei Calvin können wir von Grenzen zweier Sprachen, Latein und Französisch, ausgehen. Glücklicherweise hat er sein Hauptwerk in den beiden Sprachen selber geschrieben. So ist es uns möglich zu vergleichen, in wie weit seine Muttersprache und die gelernte Sprache miteinandern übereinstimmen, und einen Einfluss der Muttersprache im Gebrauch der gelernten Sprache herauszufinden. Dies will ich mit einem Thema überprüfen, das als einen roten Faden im Denken Calvins vorgestellt wird, mit dem Thema cognoissance/cognitio.

”All who write about Calvin deal directly or inderectly with the problem of the knowledge of God,” alle, die über Calvin schreiben, haben direct oder indirect mit der Erkenntnis Gottes zu tun, behauptet Dowey im Vorwort seines Werkes ”The Knowledge of God in Calvin’s Theology”.2 Das Thema cognitio Dei kommt schon im Anfang der Institutio vor: Calvin eröffnet doch sein Hauptwerk mit dem Gedanken, dass die Summe aller Weisheit zwei Bestandteile hat, ”Dei cognitione et nostri”.3 Otto Weber hat den Satz ins Deutsch mit ”Erkenntnis Gottes und unsere Selbsterkenntnis” übersetzt.4 Battles hat es ins Englische mit ”knowledge of God and of ourselves”5 übersetzt, also mit einem Wort, das beinahe genauso weite Bedeutung hat als cognitio.

Es gibt, neben Doweys Monographie, auch etliche andere Bücher über Calvins Auffassung von der cognitio Dei.6 Dabei ist es erstaunlich, wie wenig die Forschung darüber sagt, was Calvin unter ’cognitio’ versteht.

Ein Durchlesen in der Institutio I und II zeigt, dass Calvin viel öfter das französische ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ benutzt als das lateinische ’cognitio’. Battles hat die Stellen meistens mit ’knowledge’, Weber meistens mit ’Erkenntnis’ übersetzt.7 Man hat sowohl in Übersetzungen als auch in der Forschung eher epistemologische Aspekte der cognitio berücksichtigt, und andere Aspekte ihrer Bedeutung vernachlässigt oder sogar ganz ausser Acht gelassen hat.

In seiner Grundbedeutung ist das französische ’cognoissance’, in der heutigen Ortographie ’connaissance’, mit ’cognitio’ ins Lateinische zu übersetzen.8 Calvin aber eben benutzt in Paralelstellen des ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ der französischen Ausgabe von 1560 viele andere Worte in der lateinischen Ausgabe der Institutio von 1559. Mal heisst es ’notitia’, mal ’agnitio’ oder ’intelligentia’, und es kommen Formen von Verben ’intellegere’, ’agnoscere’, ’noscere’, ’videre’, ’animadverto’, ’sentire’, ’innotescere’ und ’nescire’ vor. Die Vielzahl der von Calvin benutzten lateinischen Worten lässt ahnen, dass er mit dem französischen ’cognoissance’ auch anderes als nur die epistemologische Erkenntnis ausdrücken will.

Wir wissen, dass Calvin alle Ausgaben der Institutio zuerst im Latein, erst später im Französisch veröffentlichte. Er hat sein Hauptwerk mit grösster Wahrscheinlichkeit also auf Latein geschrieben. Es war für ihn eine gelernte Sprache, die allerdings eine 2000-jährige Entwicklung und Geschichte hinter sich hatte, und die sehr ausdrückungsvoll war und ist. Die Muttersprache Calvins, seine erste Welt, wenn wir das Gedanke Wittgensteins in Erinnerung haben, war damals noch eine relativ junge Sprache.

Für das folgende Hypothese habe ich gar keine Belege, es sei denn meine Intuition und meine Erfahrung. Ich merkte nämlich beim Schreiben dieses Vortrags, dass ich auf Deutsch denkte, und trotzdem war ich dessen bewusst, dass meine finnische Muttersprache mit ihrer Bedetutungswelt und vor allem mit ihren Bedeutungsnuancen mich ständig beeinflussen.

Ich nehme an, dass Calvin in seinem Denken die Welt des Französischen beeinflussen liess, wenn er die Institutio oder eine andere Schrift im Lateinischen verfasste. Er war ja, unseres Wissens, nicht bilingual in dem Sinn, dass er beide Sprachen als Kind in seinem alltäglichen Umfeld gelernt hätte, sondern das Französische war eindeutigt seine Muttersprache. So ist es verständlicher, dass er in seiner lateinischen Schriften sich in einer viel präzisischer Weise ausdrückt als in seiner Muttersprache. Er bringt die Bedeutungsnuancen seiner Muttersprache in Wortwahl des Lateinischen dar. Dabei ist es erstaunlich, dass Übersetzungen, wie die von Battles und Weber, wenigstens bei diesem Thema, das französische Wortwahl weitgehend folgen.

In meinem Vortrag im Calvin-Kongress vor vier Jahren habe ich gesagt, dass ich nicht weiss, ob es Studien darüber gibt, wie Calvin cognoissance versteht, ich aber den Eindruck habe, dass es um eine Relation geht.9 Weil das mein Ausgangspunkt ist, genügt es mir, diesbezügliche Bedeutungen des Wortes ’cognoissance’ vorzustellen. Das älteste mir zugängliche Wörterbuch der französischen Sprache war das von der L’Acadèmie Françoise von 1814. Da steht es, unter anderem: ”Connoissance, signifie aussi, L’habitude, liason, relation qu’on a avec quelqu’en. Il se dit aussi Des personnes avec lesquelles on a des liaisions ou des relations.”10 Das also neben vielen anderen Bedeutungsnuancen.

Damit ist aber mein Hypothese von cognoissance als Relation bei Calvin noch nicht bekräftigt. Im Folgenden sehen wir, in welchen Weisen er Stellen mit cognoissance auf Latein wiedergegeben hat. Ich habe etwa 120 Stellen aus dem I und II Buch der Institutio verglichen und werde einige davon Ihnen vorstellen.11

Es gibt Stellen, in denen Calvin cognoissance eindeutig in dem Sinn verwendet, dass es um Wissen geht. So z.B. in Iiii1:”quand nous cognoissons depuis le premier iusques au dernier qu’il y a un Dieu,” Latein ”ut quum ad unum omnes intelligant Deum esse,”. Also: ’wenn alle erkennen, wissen oder begreifen, dass es einen Gott gibt, u.s.w.’ Oder in auch in Iiii1 ”Dieu a imprime en tous une cognoissance de soymesme”; Latein ”sui numinis intelligentiam universis Deus ipse indidit,”; ’Gott hat in allen ein Wissen um Gott eingedruckt’.

In Ixi8 ”Ils cognoissoyent bien que celuy …, estoit Dieu:”; Latein ”Deum quidem esse noverant”. ’Sie wussten wohl, dass Gott sei’ in Weber-Übersetzung. Auch in IIxii1: ”mais pource que le sainct Esprit parlant par sa bouche cognoissoit nostre infirmité”; Latein ”sed quia Spiritus… infirmitatem nostram noverat”; das Hl. Geist weisst, dass wir schwach sind.

Es kann auch darum gehen, dass wir etwas aufmerken oder einfach sehen. So in Iv10: ”Car puis que nous cognoissons que les enseignemens que Dieu nous donne tant de sa bonté que de sa rigueur,”; Latein: ”Quum enim animadvertamus quae Dominus tam clementiae, tum severitatis suae specimina edit,”; ’Wenn wir aufmerken, dass Gott u.s.w.’ Und in Iii3 ”Car selon l’opinion de la chair il semble bien advis que l’homme se cognoisse lors tresbien”; Latein ”Tunc enim homo, iudicio carnis, probe sibi exploratus videtur,”; ’Da nämlich der Mensch, nach dem Urteil des Fleiches, sich genau überprüft sieht’.

In einigen Stellen gibt Calvin sein französisches ’cognoistre’ mit ’agnoscere’ wieder. So z.B. in Iii2: ”D’autre part il est impossible d’appercevoir clairement quel est Dieu, sans le cognoistre source et origine de tous biens:”; Latein ”Rursum nec ad liquidum perspicere ipsum potes, nisi ut bonorum omnium fontem esse et originem agnoscas;”; ’Gott als Quelle und Ursprung aller Guten anerkennen’. Oder in Ixiv3: ”car si nous desirons de cognoistre Dieu par ses oeuvres,”; Latein: ”quia si Deum ex operibus suis agnoscere cupimus,”; ’Wenn wir Gott durche seine Werke erkennen wollen’. Noch ein Beispiel, aus IIi3: ”La premiere consideration tend à cela, qu’il cognoisse quel est son devoir et office:”; Latein ”Huc tendit prior consideratio, ut quale sit officium suum agnoscat;”; ’… seinen Pflicht erkennen oder anerkennen.”

Wir haben schon gesehen, dass Calvin mit dem französischen ’cognoissance’ bzw. ’cognoistre’ ein Feld von Bedeutungen deckt, die er auf Latein mit vielen verschiedenen Worten weitergibt. Die oben vorgestellten Bedeuteungen stehen ganz klar auf dem Erkenntnis-Teil des Feldes. Die von Calvin am häufigsten in I und II benutzten Worte decken aber grössere Teile des Feldes. Es sind erstens ’cognitio’ b.z.w. ’cognosco’ und ’notitia’.

Der Leitsatz der Institutio mit ”Dei cognitione et nostri.” und seine Übersetzungen leiten leicht zu Aussagen wie auf die Wikipedia-Seiten über Calvin: ”The first statement in the Institutes acknowledges its central theme. It states that the sum of human wisdom consists of two parts: the knowledge of God and of ourselves” oder ”Die Frage, ob der Mensch Gott erkennen kann, war zum Problem geworden, auf das Calvin einging.”12

Dabei ist es interessant zu merken, dass das Wort ’cognitio’ wohl in der Rubrik des I auftaucht, nicht aber in der Rubrik des ersten Kapitels. Calvin schreibt sie mit ”Dei notitiam et nostri res esse coniunctas”. Allerdings hat er ’cognitio’ in der Rubrik des ersten Kapitels in Ausgaben von 1539 bis 1554 gehabt.13 In der Institutio von 1559 hat er ’notitia’ ebenfalls in der Rubrik von Iiii, iv und v. In der Rubrik von Iii hat er ’cognoscere’ und ’cognitio’, in IIix ’cognitus’, und in der Rubrik des II ’cognitio’.

’cognitio’ und ’notitia’ decken teilweise gleiche Teile eines Bedeutungsfeldes, aber sie sind miteinandern nicht deckunsgleich, keine Synonyme. Oft können sie mit dem anderen ersetzt werden, haben aber ihre eigenen Bedeutungnuancen. Das können wir z.B. mit einem Blick ins lateinisch-deutsche Wörterbuch sehen: ’cognitio’: Kennenlernen; Bekanntschaft; Erkenntnis, theoretische Kenntnis; Wiedererkennen; ’notitia’: Bekanntsein, Gekanntsein; Bekanntschaft, Kenntnis.

Für diesen Vortrag will ich einige Stellen mit ’notitia’ vorstellen, obwohl es noch mehr Stellen mit ’cognitio’ b.z.w. ’cognoscere’ gibt.

Ii2, ”Rursum, hominem in puram sui notitiam nunquam pervenire constat,”. Weber hat hier ’puram sui notitia’ mit ’sich selbst wahrhaft zu erkennen’ übersetzt. Als Voraussetzung für ’puram sui notitiam’ gibt Calvin das, dass der Mensch zuerst Gott anschaut und dann sich im Licht dieser Gottesschau betrachtet. Der Mensch kann also erst dann richtig wissen, wie er ist, wenn er sich so betrachtet, wie er vor Gott ist. In diesem Fall hat ’notitia’ also eine kognitive Betonung, und ist synonymisch mit ’cognitio’.

Eine ganz andere Betonung ist, meines Erachtens, in Iv9 zu finden. ”Atque hic rursus observandum est, invitari nos ad Dei notitiam, non quae inani speculatione contenta in cerebro tantum volitet, sed quae solida futura sit et fructuosa, si rite percipiatur a nobis radicemque agat in corde.” Weber hat hier ’Dei notitiam’ mit ’Wissen um Gott’ übersetzt, ich aber sehe ganz anders. Calvin erzählt ja, dass ’Dei notitia’ in uns Wurzeln schlägt im Herzen. Hier sehe ich ’notitia’ eben als eine Relation, und würde ’invitari nos ad Dei notitiam’ eher mit ’wir sind berufen, Gott so zu kennen’. Calvin schreibt doch, dass ’Dei notitia’ hier nich mit der Intellekt zu erfassen ist, sondern eben mit dem Herzen und sogas mit dem ganzen Leben, wenn wir es recht wahrnehmen, ’rite percipiatur a nobis’.

IIvi4 führt in die gleiche Richtung, allerdings mit ’cognitio’: ”hinc palam fieri quod nuper diximus, salvificam Dei cognitionem absque Christo non constare; ideoque ab exordio mundi ipsum fuisse propositum omnibus electis in quem respicerent, et in quo acquiesceret eorum fiducia.”; Französisch ”assavoir que la vraye cognoissance de Dieu ne peut subsister sans Iesus Christ. Et par ainsi que dés le commencement du monde il a osté mis en avant aux eleus, afin qu’ils eussent les yeux arrestez en luy, et que leur fiance s’y reposast.” Eine heilsbringde und wahre ’cognitio Dei’ ist unmöglich ohne Christus, auf den der Mensch schaut und auf den er seinen Vertauen setzt. Es reicht also nicht, dass er um Christus weiss. ’la vraye cognoissance de Dieu’, salvifica Dei cognitio setzt voraus, dass der Mensch in einer Vertauensrelation mit Christus steht und lebt.

Aus Zeitgründen führe ich jetzt keine weitere Belegstellen vor. Ich hoffe, dass es mir gelingen wird, mich weiter mit diesem Thema zu beschäftigen und vor dem nächsten Calvin-Kongress eine Monographie zu veröffentlichen. So kommen wir zu einigen Ergebnissen und Bemerkungen.

Wir haben also festgestellt, dass Calvin mit ’coinnoissance’ und ’cognitio’ manchmal nicht Erkenntnis sondern eine Relation meint, die man vielleich am Besten auf Deutsch mit dem Verb ’kennen’ ausdrückt. Es geht also nicht nur darum, dass der Mensch Gott erkennt, sondern auch darum dass er Gott kennt, mit Ihm in einem Verhältnis steht, das ihm tiefer berührt als auf der Ebene des Intellekts.

Daraus folgt, dass es nicht berechtigt ist, Calvins Denken so vorzustellen, wie es z.B. auf der deutschen Wikipediseite stand: ”Die Frage, ob der Mensch Gott erkennen kann, war zum Problem geworden, auf das Calvin einging.”14 Calvin Frage war eher, wie der Mensch Gott kennen kann. Erkenntnis, theoretisches Wissen um Gott ist eine Voraussetzung der wahren cognitio Dei, reicht aber nicht aus, wenn die cognitio wahr und heilsbringend sein soll. Und wenn der Mensch ein heilsbringende Verhältnis mit Gott haben will, muss er auch eine wahre cognitio sui haben. Das setzt voraus, dass er weiss, wie er ist, aber ist damit noch nicht vollkommen. Er soll noch aus dem Wissen die Konsquenzen leiten und sich als armer Sünder vor Christus stellen.

Wenn wir damit einverstanden sind, was Dowey in seinem Vorwort schrieb, also dass alle, die über Calvin schreiben, haben direct oder indirect mit der cognitio Dei zu tun, müssen wir die verschiedenen Aspekte der cognitio Dei wahrnehmen. Wie wir eben gesehen haben, ist sie nicht immer Erkenntnis, nocht immer ’knowledge’ als mehr oder weniger theoretisches Wissen.

Hier kehren wir zu Wittgenstein zurück. Wer auf Deutsch – oder Finnisch oder Latein – schreibt, hat eine viel weiter Wahl der Ausdrücken für Calvins connoissance als diejenigen, die auf Englisch oder auf Französisch schreiben.

”Die Grenzen meiner Sprache bedeuten die Grenzen meiner Welt.”

  • Mein Kurzvortrag am 11. Internationalen Kongress für Calvin-Forschung in Zürich, am 24. August 2014

1Wittgenstein, Logisch-philosophische Abhandlung, Tractatus logico-philosophicus, 1921, Satz 5.6.

2Dowey, Edward A, The Knowledge of God in Calvin’s Theology. Grand Rapids, Mich.,: Eerdmans, 1994, xvii.S

3Ii1; ”The first statement in the Institutes acknowledges its central theme. It states that the sum of human wisdom consists of two parts: the knowledge of God and of ourselves.” – http://http://en.wikipedia.org/wiki/John_ Calvin#Selected_works, gesehen 19.8.2014.

4Ii1 in: Unterricht in der christlichen Religion. Nach d. letzten Ausg. übers. u. bearb. von Otto Weber. 4. Aufl. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener, 1986.

5Ii1 in: Calvin: Institutes of the Christian Religion intwo volumes. Edited by John T. McNeill. Translated and Indexed by Ford Lewis Battles. The Library of Christian Classics, vol XX. Philadelphia: Westminster. 1960.

6S. Calvin-Bibliographien

7Ich habe 60 Stellen aus dem I mit der o.g. Battles-Übersetzung verglichen, und ebenfalls 60 Stellen aus dem II mit der o.g. Weber-Übersetzung.

8Blaise, Albert: Dictionnaire Latin – Français des auteurs Chrètiens. Strasbourg – Paris. 1954. S. 164: ”cognitio 1. connaissance, science (cl.) / Rm 3.20 // connaissance, comprèhension (de la divinitè) …”

9Elonheimo, Kalle. Reformed theology in Calvin’s Catechism 1542. Calvinus clarissimus theologus. Papers of the Tenth International Congress on Calvin Research. Edited by Herman J. Selderhuis. Vandenhoeck & Ruprecht. 2012, 301-310. S. 309

10Dictionnaire de L’Acadèmie Françoise, cinquiéme èdition. Tome premier. A – K. Paris – Londres. 1814. S. 292.

11Alle Calvin-Zitaten stammen aus CO, vol. 3 für die französischsprachigen und vol 2 fürs Latein.

13S. OS III, XIV, XX.

Digi-Kirjuri käyttöön

kastekirjastaOsana kirkon yhteistä jäsenkirjanpidon Kirjuri-järjestälmää on seurakuntien vanhat kirkonkirjat 1860-luvulta lähtien ja perhelehdet 1960-lähtien digitoitu. Ne on tarkoitus liittää yhteiseen tietokantaan, jotta yhdellä tilauksella olisi mahdollista saada kaikki tiettyyn henkilöön liittyvä tieto, vaikka hän olisi asunut useilla paikkakunnilla.

Kirkkohallitus valmistelee yleiskirjettä ohjeistuksestaan, että seurakuntien tulee tarkistaa digitoitu aineistonsa ennen kuin se liitetään yhteiseen tietokantaan. Tämä siirtää Digi-Kirjurin hyötyjen saamista vuosilla ja aiheuttaa paikallisille seurakuntatalouksille huomattavia lisäkuluja. Kun vajaan 2500 jäsenen seurakunnassani on tarkistettavaa aineistoa 13000 aukeamaa ja runsaat 5000 perhelehteä, koko kirkossa on tarkistettava arvioni mukaan noin 21 miljoonaa aukeamaa ja 8 miljoonaa perhelehteä. Laskelmani mukaan työ vaatii n. 500 000 työtuntia ja maksaa siten n. 10 miljoonaa euroa. Saman verran muistaakseni lupailtiin Kirjurin säästävän ensimmäisen vuosikymmenensä aikana.

Kaiken kattava tarkastus on käsittääkseni turha. Digi-Kirjuriin olisi järkevämpää saman tien liittää kaikki digitoitu aineisto, jota paikallisesti jo pystytään käyttämään. Virheiden tai puutteiden tullessa esiin oltaisiin sitten yhteydessä rekisteriin, jossa alkuperäinen aineisto on, ja se puolestaan huolehtisi yhteiseen järjestelmään käyttökelpoisen tiedon. Jos taas digitoitu aineisto on niin huonolaatuista, että kirkkoherranvirasto ei pysty sitä itsekään käyttämään, seurakunnan on syytä teettää digitointi uudelleen yrityksellä, jonka työn laatu vastaa tarpeita.

Kaiken aineiston tarkastamistakin mielettömämpi ajatus on kirjoittaa puhtaaksi kaikki digitoidut kirkonkirjat. Siitäkin olen kuullut huhua. Hinta olisi valtava. Jos tarkistusta voi kenties tehdä aukeaman minuutissa, puhtaaksikirjoittaminen veisi kenties 10 minuuttia aukeamalta. Työaikaa kuluisi 3,5 miljoonaa tuntia, joten hinnaksi tulisi 70 miljoonaa euroa. Siltikin todistusten tiedot pitäisi ainakin tarkistaa alkuperäisestä aineistosta tai sen kuvista Digi-Kirjurissa, koska puhtaaksikirjoitus ei ole virheetöntä.

TD Kalle Elonheimo

kirkkoherra

Sauvo-Karunan seurakunta