Kertoessaan korinttilaisille ja meillekin ehtoollisen asettamisesta (1. Kor. 11:23-29) apostoli Paavali varoittaa nauttimasta Herran ateriaa arvottomalla tavalla ja kehottaa jokaisen ennen Herran pöytään käymistä tutkimaan itseään.

Menneinä aikoina meilläkin itsensä tutkiminen ja arvollisuuden arviointi estivät monia tulemasta ehtoolliselle, Herran pöytään taajaan. Ajateltiin, että Herran pöytä on tarkoitettu vain hyville ihmisille, nuhteetonta elämää eläneille. Niinpä monille rippijuhlan ensimmäinen ehtoollinen jäi myös elämän viimeiseksi – tai ainakin viimeiseksi vuosikymmeniin.

Sivuun oli jäänyt ajatus, että kelvollinen ehtoollisvieras on jokainen Jumalaa kaipaava syntinen ihminen. Jumalan kaipuu ja oman syntisyyden tunnistaminen ovat siis edellytyksiä käydä Herran pöytään.

Kun minä kävin rippikoulun, oli kirkossamme ja protestanttisissa kirkoissa yleisemminkin orastamassa ehtoollisherätys. Ehtoollisen nähtiin olevan osa kristityn säännöllistä elämää. Ensimmäisen kerran pääsin osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä konfirmaatiossani Jyväskylän kaupunginkirkossa 1. elokuuta 1975. Siitä lähtien ehtoollispöytä on ollut hyvin tärkeässä osassa elämääni kristittynä. Aivan erityinen merkitys ehtoollisella on ollut muutaman kerran vierailla mailla, jumalanpalveluksissa, joiden kieltä olen ymmärtänyt vain hieman tai en lainkaan. Vaikka en ole ymmärtänyt lukukappaleista, saarnasta enkä rukouksista mitään, olen voinut tuntea Jumalan läsnäolon saadessani leivässä Kristuksen ruumiin ja viinissä Kristuksen veren.

Kohta 45 vuoden ajan olen käynyt ehtoollisella vähintäänkin pari kertaa kuukaudessa, lukuun ottamatta yhtä elämäni jaksoa. Olin nuorisovaihdossa katolisella seudulla, lähin luterilainen kirkko oli tuntien ja monen viikon taskurahat vievän matkan päässä. Isäntäperheeni kanssa olin kyllä joka sunnuntai messussa, mutta en voinut olla osallinen Kristuksen ruumiista enkä verestä, en aineellisesti. Kuukausien ajan kaipasin aineellista yhteyttä Jumalaan Kristuksen ruumiin ja veren kautta.

Nyt olemme kaikki samankaltaisessa tilassa kuin minä olin tuolloin nuoruudessani muutaman kuukauden. Tai vieläkin hankalammassa: Emme saa edes kokoontua. Emme halua ehdoin tahdoin asettaa ketään vaaraan saada tautia, joka voi olla hengenvaarallinen. Emme halua vaarantaa toisiamme.

Tänä keväänä joudumme kaikki vain kaipaamaan ehtoollista. Tai aivan kaikki eivät joutuisi, sillä piispat ovat antaneet ohjeen, että tänään kiirastorstaina ja edessä olevina pääsiäispäivinä olisi mahdollista viettää ehtoollista, mutta vain vielä pienemmällä joukolla, kuin oli koolla ensimmäisellä ehtoollisella.

Päädyimme siihen, että solidaarisuudesta suurta enemmistöä kohtaan, että emme täällä Paimion kirkossa vietä tänään ehtoollista, vaan vietämme ehtoollisen kaipuuta. Alttari on katettuna kuin ehtoollisenviettoa varten, mutta tänä aikana, jona meidän ihmisten täytyy pitää fyysistä etäisyyttä toisiimme, pidämme fyysistä etäisyyttä myös Jumalaan. Kaipaamme. Kaipaamme aineellista yhteyttä Häneen.

Onneksemme Jumalan läsnäolo ei rajaudu aineelliseen. Tällaisina aikoinakin Hän on läsnä. Hän on läsnä sanassaan, hän on läsnä kansansa elämässä. Tai toisinkin voi ajatella: Jumalan aineellinen läsnäolo ei rajaudu ehtoollisen leipään ja viiniin. Jaakko Haavion virren sanoin: ”Rakkaalla läsnäolollasi / kirkasta päivä jokainen. / Pyhästä ehtoollisesta / suo ilo ylimaallinen. / Leivässä saavu siinäkin, / jota me syömme arkisin.” (VK 465:3)

Jumala on meidän kumppanimme näinäkin aikoina. Sanan ’kumppani’ taustalla ovat latinan sanat ’cum’ ja ’panis’ – ’yhdessä’ ja ’leipä’. Kumppani on siis se, jonka kanssa olemme osalliset samasta leivästä, se, joka murtaa kanssamme leipää. Varhaiset kristityt puhuivat ehtoollisesta ’leivän murtamisena’. Luukkaan evankeliumissa meille on säilynyt kuvaus Ylösnousseen ensimmäisestä aterioinnista oppilaidensa kanssa, eräällä tavalla ensimmäisestä ehtoollisesta Vapahtajamme kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Emmaukseen kulkeneet opetuslapset tunnistivat mukaansa liittyneen muukalaisen Kristukseksi, kun tämä mursi leivän. Silloin heidän silmänsä ja ymmärryksensä avautuivat tajuamaan, että Vapahtaja oli heidän kanssaan, oli heidän kumppaninsa!

Nyt me emme voi murtaa leipää muuta kuin samaan ruokakuntaan kuuluvien kanssa emmekä murra alttain leipää. Silti meillä on sama elämän matkan kumppani, kuin oli Emmauksen tien opetuslapsilla: Ristiinnaulittu ja Ylösnoussut Vapahtaja.

Kaipauksessammekin Jumala on meidän kanssamme, on meidän kumppanimme.

• Saarna kiirastorstaina 9.4.2020 Paimion seurakunnan ruutujumalanpalveluksessa.