… ja mitä siihen vaaditaan

Kristus nousi kuolleista!

Pääsiäisen sanoma on Kirkolle – isolla kirjaimella – ja siten kirkoille – pienellä alkukirjaimella – yhteistä, mutta mitä kaikkea vaaditaan Kirkon – jälleen isolla – tai edes yhden kirkon – tässä pienellä – ykseyteen. Millä edellytyksillä voimme tunnustaa toinen toisemme yhden ja saman Kristuksen, Ylösnousseen tosiksi seuraajiksi? Mitä katsomme kuuluvan apostolien opetuksen uskolliseen noudattamiseen? Mitä edellyttää se, että yhdessä voimme murtaa leipää, käydä Herran pöytään?¹ Miten voisimme elää todeksi Herramme rukousta (Joh. 17:21): ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.”

Moninaisuuden sietäminen

”Ei pidä unohtaa: vuosisatojen ajan kirkko eli ykseydessä ilman, että mikään mainituista kolmesta ongelmasta [reaalipreesens, kolminaisuusoppi, kristologia] olisi ratkaistu opin pelitilassa. Pitkään näiden kysymysten osalta kirkkoyhteisössä oli pelitilaa, joka ei ollut pienempi kuin monet erot, jotka myöhemmin jakoivat kirkon.”² Näin Edmund Schlink toteaa 1985 ilmestyneessä ekumeenisessa dogmatiikassaan.

Kirkon ykseyden edellytyksiä pohtiessamme meidän tulee pohtia, kuinka paljon moninaisuutta siedämme kirkossa. Kuinka suuri yksimielisyys, yksioppisuus tulee olla, jotta kyse olisi yhdestä ja samasta kirkosta? Ja missä asioissa on oltava riittävä yksimielisyys tai yksioppisuus? Tai kysellä voi toisinkin. Yhtäältä kysymyksinä voivat olla, mikä on kristillistä ja mikä ei; toisaalta kysymykseksi voi muotoutua, mikä on meidän tavallamme kristillistä. Jos vastausta kirkon ykseyteen etsitään ja määritetään jälkimmäisellä tavalla, ykseyttä tuskin saavutetaan.

Kirkon historia on pitkälti ollut hajaantumisen historiaa. Joskus taustalla on ollut aidosti teologisia syitä, kuten areiolaisuuskiistassa. Nikean I konsiilihan (325) päätyi kristillisen opin olevan se, että Poika on samaa olemusta kuin Isä. Siitä huolimatta areiolaisuus vaikutti vielä pitkään kristinuskon kilpailevana muotona. On hyvä huomata, että areolaisia näkemyksiä edustavia yhteisöjä ei nykyäänkään pidetä kristillisinä – niitä ei hyväksytä ekumeenisen liikkeen piiriin. Kirkkojen Maailmanneuvoston peruskirjahan toteaa: ”Kirkkojen maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteys, jotka Raamatun mukaan tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, kunniaksi.”³ Kysymys Kristuksen olemuksesta Jumalan persoonana on siis jotakin kristinuskon ytimeen kuuluvaa.

Hieman toisenlaiseen tulokseen, nykynäkökulmasta katsottuna, päädyttiin keskustelussa monofysitismistä. Valtavirran opin määritteli Khalkedonin konsiili (451) kaavallaan erottamatta – muuttumatta – sekoittamatta – jakamatta. Nykyään kuitenkin monofystismiä edustavat orientaalisortodoksiset kirkot ovat osa ekumeenista liikettä.

Kuinka suurta yksimielisyyttä tarvitaan ykseyteen? Senkin tiedämme, että kansallinen kirkko voi hajota erimielisyyteen ristinmerkin tekemisen tavasta – niinhän kävi Venäjän ortodoksiselle kirkolle 1600-luvun jälkipuoliskolla. Tiedämme myös, että vallan ja arvovallan kysymykset voivat hajottaa ykseyden ja yhteyden.

Etsiessämme Kirkon ykseyttä ja pyrkiessämme sitä kohti meidän on siis kyseltävä itseltämme, miten paljon siedämme moninaisuutta ja miten paljon edellytämme yksimielisyyttä.

Luterilaisia lähtökohtia

Tässä tilaisuudessa etsimme ennen kaikkea yhteyttä ja ykseyttä yhden luterilaisen kansalliskirkon sisälle. Raamatun jälkeen tärkeimpiä rajojen asettajia ovat luterilaiset tunnustuskirjat.

Reformaation toisen ja osaksi jo kolmannen sukupolven teologien kirjoittama Yksimielisyyden ohje toteaa: ”Kirkon läpikotaisen ja kestävän yhtenäisyyden ensimmäinen edellytys on yksimielisesti omaksuttu opin ohje, jossa on Jumalan sanan perusteella ilmaistuna se yhteisen opin summa, jonka kaikki tosikristilliset kirkot tunnustavat omakseen. Siksi jo vanhalla kirkolla oli aina tietyt symbolinsa tätä tarkoitusta varten. Opin ohje ei voi rakentua kenenkään yksityishenkilön kirjoitusten varaan, vaan se perustuu sellaisiin kirjoihin, jotka on laadittu, hyväksytty ja otettu käyttöön samaan oppiin ja uskontoon tunnustautuvien kirkkojen toimesta.”⁴ Keskeisimmiksi asiakirjoiksi Yksimielisyyden ohje toteaa Augsburgin tunnustuksen, sen Puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohdat sekä Lutherin katekismukset.⁵

Jo Yksimielisyyden ohje antaa ymmärtää, että tunnustuskirjat eivät ole joka kohdaltaan yhtä painavia asiakirjoja. On myös hyvä tiedostaa, että tunnustuskirjat eivät ole virheettömiä. Itse asiassa jo Yksimielisyyden alkusanojen opin summaa koskevan kuvauksen 2. kohdassa on virhe, jota kirjoittajat eivät toki, Idän kirkkoa tuntemattomina, tienneet. Hehän mainitsevat ”kolme yleisesti hyväksyttyä symbolia”⁶, joista kuitenkin vain Nikean tunnustus on yhteinen myös Idän kirkon kanssa, ja sekin ilman filioque-lisäystä.⁷

Evankeliumin oppi

Augsburgin tunnustuksen (1530) VII artikla toteaa: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.”⁸

Tarkastellessamme Kirkon ykseyden edellytyksiä, meidän jokaisen on tunnistettava, mitä itse ymmärrämme evankeliumin opilla. Mitä itse ymmärrän. Jos sisällytän sen alaan paljon yksityiskohtia, on myös paljon asioita, joissa pitää saavuttaa yhteisymmärrys. Jos merkitysala on suppea – vain todella oleellinen asia – on helpommin mahdollista saavuttaa yksimielisyys ja sallia kehällisemmissä asioissa moninaisuutta.

CA:n mukaan evankeliumin opissa on ennen kaikkea kyse vanhurskauttamisesta. Tämän Melanchthon vahvistaa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessaan (1531) todetessaan vanhurskauttamista koskevan IV artiklan käsittelevän kristinopin pääkohtaa, ”joka oikein ymmärrettynä kirkastaa Kristuksen kunniaa ja enentää sitä ja antaa myös hurskaille omilletunnoille runsaasti välttämättömän tarpeellista lohdutusta”.⁹ VII artiklaa puolustaessaan hän kirjoittaa: ”Me näet puhumme siitä, onko inhimillisten perinnäissääntöjen noudattaminen välttämätöntä Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden saavuttamiseksi. Tämä on varsinainen ratkaistava kysymys tässä kiistassa. Sen jälkeen kun siihen on saatu lopullinen vastaus, voidaan arvioida, onko kirkon tosi ykseyden kannalta välttämätöntä, että kaikkialla vallitsevat samanlaiset inhimilliset perinnäistavat.¹⁰

Vanhurskauttamisen osaltahan on viime vuosikymmeninä ja vuosina päästy yhä suurempaan yksimielisyyteen. Luterilais-katolisissa neuvotteluissa muotoiltu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista (1999) on saanut yhä laajempaa hyväksyntää. Metodistien Maailmanneuvosto allekirjoitti sen 2006 ja Reformoitujen Kirkkojen Maailmanyhteisö 2017, muuten Wittenbergissä. Myös anglikaaninen kirkko on sen hyväksynyt muttei allekirjoittanut – ilmeisesti sen vuoksi, että sillä on oma työskentelynsä katolisen kirkon kanssa.¹¹ Eräällä tavalla Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista on tullut Lännen kirkon eri valtamuotojen yhteiseksi oppiperustan kuvaukseksi.

Katson, että Kirkon ykseyden edellytyksenä oleva evankeliumin oppi rajautuu myös käsillä olevassa keskustelussa vanhurkauttamisoppiin, ja oletan, että sen osalta vallitsee suuri yksimielisyys.

Sakramenttien toimittaminen

Toinen CA VII:n mainitsema kirkon ykseyden edellytys on yksimielisyys sakramenttien toimittamisesta.

Kaste on sakramenteista helpompi. Sitä koskevan CA IX:n katolinen osapuoli hyväksyi täysin: ”Yhdeksäs artikla kasteesta, jossa tunnustetaan, että se on pelastuksen kannalta välttämätön ja että lapset tulee kastaa, hyväksytään.”¹² Kirkoissa, jotka kastavat lapsia, on kautta aikojen osan kasteista toimittaneet maallikot, sillä on katsottu oleellisemmaksi lapsen saattaminen kasteessa pelastuksen yhteyteen kuin virkarakenteesta kiinni pitäminen. Oikea kaste ei siis ole sidoksissa kastajan persoonaan, vaan kasteen oikeaksi toimittamiseksi on katsottu sen tapahtuminen vedellä valellen tai veteen upottaen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä.¹³

Ehtoollisesta on tullut ykseyden koetinkivi. Reformaation kirkkojen ykseyden esteeksi tulivat jo ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaiset käsitykset Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa. Yhteisymmärrästä etsitiin, esimerkiksi 1529 Marburgissa. Silloin Wittenbergin ja Zürichin teologit joutuivat toteamaan: ”Ja miten paljon emme tällä kertaa sopineet siitä, ovatko Kristuksen tosi ruumis ja veri ruumiillisesti leivässä ja viinissä, tulee toki yhden osapuolen osoittaa toista kohtaan kristillistä rakkautta, siinä määrin kuin omatunto sallii, ja kummankin osapuolen tulee ahkerasti rukoilla Kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän Henkensä kautta vahvistaa oikean käytön.”¹⁴ En tiedä, ilmenikö toista kohtaan osoitettu kristillinen rakkaus yhteisenä ehtoollisena tuolloin, reformaation varhaisvaiheissa. Selvää on kuitenkin, että seuraavina vuosikymmeninä kristillisen rakkauden osoittaminen valitettavasti väheni, mistä kertoo nähdäkseni se, että Yksimielisyyden ohjeessa reformoituihin viitataan nimityksellä ’sakramentin halveksijat’¹⁵. Nyttemmin esteet on purettu tai ainakin kierretty, todettu, että yhteinen elämä on mahdollista erilaisista näkemyksistä huolimatta. ¹⁶

CA ei ota tarkemmin kantaa, miten ehtoollinen toimitetaan oikein. Ei ole ohjeita leivästä eikä viinistä, ei myöskään jumalanpalvelusjärjestyksestä. Puolustuksessa Melanchthon toteaa tosin katsovansa oikeaksi, että yleiskirkolliset jumalanpalvelustavat säilytetään rauhan vuoksi, esim. messun sekä sunnuntain ja muita suuria juhlapäiviä.¹⁷ Mutta muodot ja tavat eivät ole pelastuksen edellytyksiä. Ne voivat ja saavat vaihdella. Tärkeätä on, että sakramentti otetaan vastaan uskossa. Tämä on vastauksena ajatukselle, että sakramentti vaikuttaisi itsellään, riippumatta vastaanottajan tilasta.¹⁸

Sakramentin jakajan tilaan ottaa kantaa CA VIII: ”Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.” ¹⁹ Donatolaisethan eivät hyväksyneet luopion (traditor) toimittamaa sakramenttia, vaan edellyttivät, että tällaisen kastama tai ordinoima tulee kastaa tai ordinoida uudelleen.²⁰ Heidän näkemykseensä vastasi m.m. Augustinus, ja valtakirkon näkemykseksi ja opiksi tuli, että sakramentin voima ei ole kiinni sen toimittajan nuhteettomuudesta – eikä käsittääkseni siten myöskään muista hänen henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Oleellista on sakramentin toimittajan valtuutus ja vastaanottajan usko.

Kirkon virka

Kirkon virasta CA V toteaa:

Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Toisin sanoen Jumala vanhurskauttaa Kristuksen tähden eikä meidän ansiomme tähden ne, jotka uskovat, että heidän Kristuksen tähden otetaan armoon, jotta me uskon kautta (Gal. 3:14) saisimme luvatun Hengen (Gal. 3).

Seurakuntamme tuomitsevat kasteenuusijat ja muut, jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla.

CA:n saksankielisessä alkutekstissä evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virasta käytetään sanaa Predigtamt, latinankielisessä ministerium.²¹ Vaikka ensimmäinen voitaisiin suomentaa saarnaviraksi ja toinen palveluviraksi, kyse on kirkon virasta, jonka tehtävänä on jakaa evankeliumia ja sakramentteja. CA V tosin viittaa vain viran tarkoitukseen: uskon saamiseksi. Viran vaatimuksia täydentää CA XIV toteamalla, että kirkossa kukaan ei saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee, mikä on on asianmukainen kutsuminen. CA ei sitä määrittele. Kumoamus edellytti, että kyseessä on kirkkolain kirjaimen ja siihen asti koko kristikunnassa noudatettujen kirkollisten säädösten mukaisesti kutsuttu henkilö, sekä hylkäsi mahdollisuuden, että seurakunta, tavallinen kansa, kutsuisi henkilön virkaan.²² Puolustuksessa Melanchthon totesi kirkollisen järjestyksen säilyttämisen olevan tavoitteena, mutta kuitenkin kirkko on niiden keskuudessa, jotka oikein opettavat Jumalan sanaa ja oikein hoitavat sakramentteja.²³ Luther toteaa kuusi vuotta myöhemmin Schmalkaldenin artikloissa (1537), että evankelisten tulee vanhan kirkon ja sen isien esimerkkiä noudattaen itse vihkiä kykeneviä henkilöitä virkaan.²⁴ Mielenkiintoista muuten on, että Luther käyttää todellakin ilmausta henkilö, tuchtige Personen.²⁵

Kaikkiaan tunnustuskirjoissa jää avoimeksi, millainen on asianmukainen kutsu kirkon virkaan tai seurakunnan virkaan.

Kaste – ehtoollinen – virka

”Jos jakaantuneet kirkot aikovat päästä etsimäänsä näkyvään ykseyteen, yhtenä keskeisenä edellytyksenä on, että kirkkojen kesken vallitsee perustava yhteisymmärrys (basic agreement) kasteesta, ehtoollisesta ja virasta” todetaan Kaste – ehtoollinen – virka -asiakirjan (BEM; 1982) esipuheessa.²⁶ Asiakirjaan johtanut ekumeenisen liikkeen Faith and Order -haaran työ alkoi 1927 ja siihen osallistui KMN:n silloisten jäsenkirkkojen teologien lisäksi myös teologeja katolisesta kirkosta ja muistakin kirkoista, jotka eivät ole KMN:n jäseniä. On myös huomattava, että tuohon aikaan ortodoksiset kirkot olivat nykyistä laajemmin ja vähemmin keskinäisin skismoin mukana ekumeenisen liikkeen työssä. Työ on toki jatkunut BEM-asiakirjan valmistumisen jälkeenkin, mutta tyydyn tässä esittelemään muutamia BEM:n virkaan liittyviä tuloksia, jotka voisivat mielestäni avata ykseyttä edistävän näkökulman keskusteluumme. (Olen muuten myös sitä mieltä, että jokaisen papin tulisi aika ajoin lukea BEM oman viranhoitonsa virkistykseksi, sillä siinä on ilmaistu keskeisiä ajatuksia sakramenteista ja virasta.)

Kirkon viralla (ordained ministry) BEM viittaa henkilöihin, jotka ovat saaneet armolahjan ja jotka kirkko on asettanut palvelutyöhön vihkimyksessä.²⁷ Armolahjan ja kutsun saamisen tavat ja muodot voivat olla mitä moninaisimpia. Herran kutsu voi kirkastua henkilökohtaisen rukouksen ja mietiskelyn kautta tai se voi perustua ehdotuksiin, esimerkkiin, rohkaisuun tai opetukseen, joka on saatu perheen, ystävien, seurakunnan, opettajien tai kirkon työntekijöiden taholta. Pelkkä sisäinen kutsumus ei kuitenkaan riitä, vaan sen on tultava kirkon vahvistamaksi siten, että kirkko tunnustaa asianomaisen synnynnäiset ja hengelliset ominaisuudet ja lahjat, jotka ovat tarpeen viran hoitamisessa.²⁸ Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta kirkon virkaan, olkoon sisäinen kutsu miten voimakas tahansa, vaan viime kädessä kirkko päättää, kenet se kutsuu.

Kirkon pitää kuitenkin muistaa, että se tarvitsee myös virkaan erotettuja jäseniä, joiden vastuulla on julkisesti ja jatkuvasti muistuttaa kirkon olevan ratkaisevasti ja erottamattomasti riippuvainen Jeesuksesta Kristuksesta. He ovat BEM:n mukaan kirkon ykseyden ilmentäjiä – eivät siis vain piispat, vaan kaikki, jotka ovat jossakin viran kolmesta säikeestä. Jokainen pappi on siis vastuussa kirkon ykseydestä. Jokainen pappi on Jeesuksen Kristuksen lähettiläs ja sanansaattaja seurakunnan edessä, hänen sovituksensa julistaja.²⁹ BEM muuten toteaa virkaa käsittelevän artiklan 11 selityksessä, että minkään kirkon ei tulisi viitata virkansa kohdalla suoraan Jeesuksen Kristuksen tahtoon ja asetukseen, sillä kaikkien kirkkojen virkojen ja vihkimysten nykymuodot ovat moninaisen historiallisen kehityksen tulosta.³⁰ Minkään kirkon ei siis tulisi väittää virkansa olevan sellainen, jollaiseen virkaan Vapahtaja seuraajansa asetti. Alkuperäinen virka oli kaiketi apostolin virka, johon erotettuja oli vain ensimmäisen kristillisen sukupolven keskuudessa.

Mitä juuri sanoin jokaisesta papista, koskee BEM:n mukaan jokaista, joka on kirkon virassa. Pappisviran asiakirja johtaa UT:ssa mainitusta presbyteerin virasta, sanan ja sakramentin palvelijan tehtävästä seurakunnassa. Papin tehtävänä on saarnata ja opettaa sekä toimia sielunhoitajana. Häntä voisi kuvata seurakunnan valmentajaksi: hän edistää sitä, että seurakunnan jäsenet vahvistuisivat kristittyinä ja pystyisivät omalta osaltaan palvelemaan.³¹

Kirkon viran ja seurakunnan riippuvuutta toisistaan kuvataan asiakirjassa seuraavasti: ”Kaikki uskovan seurakunnan jäsenet, olkootpa he sitten virkaan vihityt tai maallikoita, ovat riippuvaisia toisistaan. Toisaalta seurakunta tarvitsee kirkon virkaan vihittyjä henkilöitä. Heidän läsnäolonsa muistuttaa seurakuntaa Jumalan aloitteesta ja siitä, että kirkko on riippuvainen Jeesuksesta Kristuksesta, joka on kirkon lähetystehtävän alkulähde ja sen ykseyden perusta. Viran haltijat palvelevat rakentaakseen seurakuntaa Kristuksessa ja vahvistaaksen sen todistusta. Heissä kirkko odottaa löytävänsä pyhitetyn elämän ja lähimmäisenrakkauden esikuvan. Toisaalta on niin, ettei kirkon virkaa ole olemassa irrallaan seurakunnasta. Kirkon viran haltijat voivat täyttää kutsumustaan vain seurakunnassa ja seurakunnan hyväksi. He eivät voi toimia ilman seurakunnan hyväksymistä, tukea ja rohkaisua.”³²

Kirkon virassa olevalla on valtaa, mutta se ei ole hänen omaa valtaansa, vaan hänelle vihkimyksessä Pyhän Hengen välityksellä annettua Pojan Isältä saamaa valtaa. Hänen tulee käyttää saamaansa valtaa kirkon rakentamiseksi, Kristuksen ruumiin rakentamiseksi; sen, jossa ja jota varten hänet on virkaan vihitty.³³ Tässä yhteydessä on hyvä muistaa vallan tuovan aina mukanaan myös vastuun – ja delegoidun vallan tuovan mukanaan vastuun sekä vallan kohteita että vallan delegoijaa kohtaan.

BEM-asiakirjan sanat käsillä olevaan keskusteluun haluan vielä lainata: ”Jotkut kirkot vihkivät sekä miehiä että naisia, toiset vihkivät vain miehiä.Tässä asiassa vallitsevat erot nostavat esteitä virkojen keskinäiselle tunnustamiselle. Mutta näitä esteitä ei tule pitää ylitsekäymättöminä ajatellen tulevia pyrkimyksiä kohti viran tunnustamista. Keskinäiseen avoimuuteen sisältyy mahdollisuus, että Pyhä Henki saattaa hyvinkin puhua jollekin kirkolle toisen kirkon oivallusten kautta. Ekumeenisten keskustelujen tulisi sen vuoksi rohkaista eikä jarruttaa tämän kysymyksen käsittelyä.”³⁴

[Kanoninen alue?

Viime viikon uutisointi Inkerin kirkon pappisvihkimyksestä ja sen aiheuttama keskustelu toi mieleeni vielä yhden aihepiirin: Tulisiko meidän luterilaistenkin määritellä kullekin kirkolle kanoniset alueet, kuten ortodoksiset kirkot keskenään ovat tehneet?³⁵

Kun 30 vuotta sitten toimin neljän vuoden ajan suomalaistyössä Saksassa, kirkkomme ja EKD:n välinen sopimus tunnusti osapuolille kanoniset alueet – tätä termiä käyttämättä: Suomessa asuvien evankelisten saksalaisten odotettiin olevan kirkkomme Saksalaisen seurakunnan jäseniä ja Saksassa asuvien suomalaisten odotettiin ilmoittatuvan asuinpaikkakuntansa evankelisen seurakunnan jäseniksi. Sen verran suomalaisille annettiin luterilaismyönnytystä, että unioitujen ja reformoitujen maakirkkojen alueella asuvilla oli lupa olla jäseniä lähimmässä luterilaisessa kirkossa. Tarkkoja sanamuotoja en muista enkä ole voinut tätä varten tarkistaa.

Olin siis ulkosuomalaistyössä, mutta saksalaisen maakirkon palveluksessa sen ja naapurikirkkojen suomenkielistä työtä tekemässä, saksalaisen paikallisseurakunnan papin tehtävien ohella. Minusta asetelma sopi hyvin kirkon olemukseen. Yhdellä seudulla on yksi kirkko – tai yhtä tunnustuskuntaa edustamassa vain yksi sen paikalliskirkko, niin kauan kuin rajat ovat olemassa.

Mielestäni pitäisi edelleen olla näin, myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkkomme osalta. Kirkkomme pitäisi huolehtia kaikesta luterilaisesta kirkollisesta työstä maassamme, ja milloin on tarve tehdä työtä maahanmuuttajien parissa, kirkkojen keskinäisellä työntekijävaihdolla hankkia tarvittavia kieliä taitavia ja kulttuureja ymmärtäviä työntekijöitä. Samoin sisarkirkkojen tulisi huolehtia työstä alueellaan, muttei ilman kirkkomme kutsua antaa työntekijöitä Suomessa tehtävään työhön.

Tätä osuutta en seminaarissa esitellyt.]

Päätössanat

Yksimielisyyden ohjeen alkusanoissa todetaan: ”olemme tehneet toisillemme perusteellisen selväksi, että on osattava tehdä ero erilaisten kiistojen välillä. On tosin tarpeetonta ja hyödytöntä kiistelemistä, joka hävittää enemmän kuin rakentaa; sellaisella ei saa häiritä kirkkoa. Mutta toisaalta on välttämättömiä kiistoja, jotka koskevat uskonkohtia eli kristillisen opin tärkeitä pääasioita; silloin on totuuden pelastamiseksi kumottava sen vastainen oppi.”³⁶

Minun näkökulmani kirkon ykseyden edellytyksiin on sangen avara, mutta silläkin on rajansa. Sitä koskevan henkilökohtaisen kertomuksen olen säästänyt tänne loppuun.

Lukiolaisena vietin vajaan vuoden nuorisovaihdossa Sveitsissä. Ensimmäinen isäntäperheeni oli katolinen täysin katolisella seudulla, ja ennen lähtöäni menin Jyväskylässä keskustelemaan katolisen papin kanssa mahdollisuuksista osallistua ehtoolliselle. Hän antoi ymmärtää, että osallistuminen katolisen kirkon ehtoolliselle merkitsisi koko paketin hyväksymistä paavista lähtien. Kävin perheen kanssa messussa joka sunnuntai, mutten osallistunut ehtoolliselle. Vaihtovuoteni viimeiset kuukaudet olin vapaaehtoistyössä ekumeenisessa lepokodissa. Sen kanssa samassa kaupunginosassa oli reformoitu kirkko, jossa kävin silloin tällöin. Pääsiäisenä oli ehtoollinen, sen toimitti seurakunnan naispuolinen pappi. Siellä, silloin kävin ehtoollisella, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen.

En tietenkään silloin juuri mitään CAsta tiennyt, mutta muistan pohtineeni, onko minun sopivaa käydä reformoidussa kirkon ehtoollisella. Olin päätynyt siihen, että on: pelastusta Kristuksen ansiosta uskon kautta sielläkin saarnattiin, ja saatoin luottaa Kristuksen kohtaavan minut ehtoollisessa – vaikka kenties ehtoollisen toimittaja ajattelikin Kristuksen läsnäolosta toisin. Hyväksyi siis, että hänen toimittamansa ehtoollinen oli minulle tosi ja oikea sakramentti.

Alttarin sakramentin voin katsoa olevan oikein toimitettu, kun toimittajalla on oman kirkkonsa valtuutus sen toimittamiseen. Sanon ’valtuutus’, koska on kirkkoja, joissa ei varsinaisesti vihitä virkaan. Itse asiassa yksi merkittävimmistä reformaattoreista kuuluu valtuutettujen mutta ordinoimattomien joukkoon: Calvin kutsuttiin Geneveen aluksi opettajaksi ja pian hänelle annettiin papillisia tehtäviä, mutta häntä ei varsinaisesti koskaan vihitty kirkon virkaan. Valtuutettiin toki.

Ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Eikä jälkimmäisessäkään pidä olla turhan tiukka.

Ich darf mich recht herzlich bei Ihnen für Ihre Aufmerksamkeit bedanken.

Kiitoksia mielenkiinnostanne.

• alustus Virkateologisen seminaarin 2. istunnossa Helsingissä 14.5.2019

Lähde- ja kirjallisuusviitteet: