Anteeksipyytämisestä ja -antamisesta

Kuukausi sitten teloin olkapääni pyöräilyonnettomuudessa ja jouduin viettämään pari päivää hyvin hiljaista elämää maaten sohvalla siedettävässä asennossa. Noina päivinä katsoin useamman tuotantokauden ”Isä Brown ja hänen laumansa” -sarjaa.

Isä Brown on 1950-luvun englantilaiskylän katolinen pappi, joka osallistuu rikosten selvittämiseen. Lähes poikkeuksetta hän löytää syyllisen nopeammin kuin poliisi ja tarjoaa tälle mahdollisuuden ripittäytyä. Ennen anteeksiannon julistamista hän hyvin usein kehottaa syyllistä ilmoittautumaan poliisille tai jollakin muulla tavoin kantamaan vastuun tekemisestään. Hän ei julista halpaa armoa, vaan haluaa nähdä tunnustuksen sanojen lisäksi todellista katumusta tai parannuksentekoa, irtautumista menneistä virheistä.

Sydänkesän viikkoja maassamme on leimannut keskustelu anteeksipyytämisestä ja anteeksiantamisesta – sekä rasismista, jonka arkkipiispa totesi olevan syntiä. Riittääkö pyytää anteeksi rasististen kirjoitusten aiheuttamaa mielipahaa? Vai pitäisikö pyytää anteeksi rasistista ajattelua, ja jos, miten voisi osoittaa sen osalta todellista katumusta?

Jos on toiminut oikein, ja silloin pahoittanut jonkun mielen, voi riittää se, että pyytää anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa. Mutta ihmisarvon polkeminen, sitähän rasismikin on, ei ole koskaan oikein. Hyvä on muistaa, että ihmisarvoa voimme polkea sanoillamme, silloinkin kun itse tarkoitus kenties olisi hyväksyttävä, vaikkapa huomion kiinnittäminen puutteisiin ihmisten tasavertaisuudessa.

Jokainen ihminen joutuu miettimään oikeata ja väärää, eikä ole helppoa tunnistaa väärää omassa elämässään.
Isä Brown kertoo onneksi myös, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä Jumalan puoleen!

Kolumni Kunnallislehdessä 18.7.2023